Hallituspuolueet ovat viime viikkoina riemuinneet hallituksen talouspoliittisista saavutuksista, ja 72 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen onkin mainio uutinen. Työllisyysasteen nousu myös vaikuttaisi olevan sillä tavalla aitoa, että tehtyjen työtuntien määrä ja verokertymä kasvavat myös.
Vielä ei ehkä kuitenkaan kannattaisi hirveästi retostella. Vasta aika tulee näyttämään, kuinka paljon tästä on hallituksen toimien – tai tarkemmin sanottuna hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen neuvotteleman kilpailukykysopimuksen – ansiota ja kuinka suuri osa on onnenkantamoista kansainvälisen korkeasuhdanteen harjalla.
Kilpeä kiillotetaan silläkin, että edellistä hallitusta moititaan kaikkien aikojen huonoimmaksi. Sen aikana kuitenkin hallitus ja työmarkkinajärjestöt neuvottelivat työeläkeuudistuksen, jolla työeläkkeet sopeutettiin kasvaneeseen elinajan ennusteeseen eläkkeellesiirtymisikää korottamalla. Uudistus korotti eläkeikää ensimmäisen kerran vasta tällä hallituskaudella. Sotea ei edellinen hallitus toki saanut aikaiseksi, mutta ei saanut sitä edellinenkään ja saa nähdä, saako tämäkään.
Edellinen hallituksen ansioksi on myös luettava, että se junaili Turun telakan kelvottomilta korealaisilta omistajilta saksalaisille, joilla oli visio siitä, mitä telakalla voi tehdä sekä halukkuus ja kyky investoida visionsa toteuttamiseen. Ei ole tämän hallituksen ansiota, että Äänekosken kauan sitten päätetty uusi tehdas valmistui ja että Nesteen yli kymmenen vuotta sitten aloitettu biopolttoaineprojekti kypsyy nyt voitoksi ja arvonnousuksi. Myös Uudenkaupungin ihmettä on rakennettu määrätietoisesti vuosikymmeniä kulloisistakin hallituksista suuremmin piittaamatta. Näiden ja monien muiden päätösten hedelmiä korjataan tällä hallituskaudella.
En halua väittää, että tällä hallituksella ei olisi mitään ansioita talouden saralla. Haluan vain huomauttaa, että tämän kuten edellistenkin hallitusten talouspoliittiset ansiot voidaan jotensakin luotettavasti arvioida vasta seuraavalla, ellei peräti vasta sitä seuraavalla vaalikaudella. Taloudessa on monta toimijaa, eikä yksi taho voi vaatia koko kunniaa itselleen.
On myös liian aikaista edes sanoa, että talous olisi pelastunut. Viennin kilohinta on toki karkea mittari maassamme tuotetulle lisäarvolle, mutta ei ole hyvä merkki, että se on kehittynyt huonosti jo pitkään. Olemme toisin sanoen siirtyneet kansainvälisessä arvoketjussa alaspäin, mikä ei ennusta hyvää Suomen kyvylle ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa tulevaisuudessakin.
Onkin välttämätöntä, että Suomen seuraava hallitus panostaa Suomen osaamiskilpailukykyyn, kun hintakilpailukyky näyttäisi nyt olevan paremmin kohdillaan. Tämä edellyttää tieteen, tutkimuksen ja tuotekehityksen ottamista seuraavan hallituksen painopistealueeksi.
