Millaista on nousta eduskuntaan vain 28-vuotiaana ja pian myöhemmin pudota sieltä suuren hallituspuolueen puheenjohtajana?
– Mikään kun ei ole niin entinen kuin entinen kansanedustaja, nyt 34-vuotias Simon Elo kirjoittaa.
– Politiikan pyörteissä ja vallan mahtavissa saleissa taisin pikkuhiljaa kadottaa itseni. …Häpeä on syyllisyyden myrkyllinen serkku.
Perussuomalaisten 2017 hajoamisen jälkeen sinisten ryhmäjohtajaksi tullut ja vaaleissa 2019 rannalle jäänyt Simon Elo joutui miettimään tulevaisuuttaan syvästi.
Hän kuvailee tuntojaan pian ilmestyvässä kirjassa Simon Elo – Poliittiset mustelmani (Minerva), josta Verkkouutiset julkaisee tässä otteen. Elon lisäksi teoksen toinen kirjoittaja on Verkkouutisten politiikan toimittaja ja uutistuottaja Juha-Pekka Tikka. Toimitus on lisännyt väliotsikoita.
********
Pölkkypäiden politiikka
Koen, että politiikka on tavalla tai toisella minun elämäntehtäväni. Perussuomalaiset ei ollut elämäntehtäväni, vaikka olin puolueessa mukana seitsemän vuotta. Perussuomalaisten hajoaminen ja sinisten tarun päättyminen tuntui jonkin aikaa kaiken lopulta. Ei ollut työtä eikä uskottavaa puoluetta. Olin 33-vuotias.
Olisiko asialinjalla toimiva perussuomalaiset voitu pelastaa, jos eri osapuolet olisivat neuvotelleet hyvässä hengessä ja tulleet toisiaan vastaan? Sitä olen jälkeenpäin pohtinut, mutta jokaisessa pohdinnassani päädyn siihen, että osapuolten maailmankuvan ja arvojen väliset ristiriidat olivat liian syvät, jotta ne olisivat mahtuneet samaan puolueeseen.
Timo Soini linjasi Peruspomo-kirjassaan (2014), että politiikkaa ei voi jättää vain pölkkypäille ja psykopaateille. Eduskuntavaalien ja sinisistä lähtemisen jälkeen olin henkisesti niin väsynyt, että olisin ollut jo valmis heittämään pyyhkeen kehään. Jos suomalaiset halusivat edustajikseen janimäkelöitä ja sebastiantynkkysiä, niin minkä sille mahtaa. Hetken aikaa ajattelin, että en haluaisi enää olla mukana politiikassa, vaikka se oli ollut kaikki, mitä uraltani halusin. En enää tiennyt, mikä oli työminäni. Mikään kun ei ole niin entinen kuin entinen kansanedustaja.
Oli erittäin raskasta menettää tuttuja ihmisiä kesällä 2017, mutta jouduin tekemään päätöksen siitä, olinko politiikassa sosiaalisten suhteiden vai asiakysymysten vuoksi. Ei kannata lähteä politiikkaan, jos haluaa vain saada ystäviä. Tuntui kohtuuttomalta, että kaiken tekemäni työn jälkeen piti valita, jättäisinkö tutut ihmiset vai hylkäisinkö perusarvoni. Pidinkö työpaikkaani tärkeämpänä kuin niitä arvoja ja tavoitteita, joita poliittisessa työssä halusin edistää?
Nämä samat kysymykset vainosivat minua vielä kuukausia eduskuntavaalien jälkeen. Politiikan pyörteissä ja vallan mahtavissa saleissa taisin pikkuhiljaa kadottaa itseni. Kotona vaimoni Mian kanssa siivotessa ja pojan kanssa pihaleikeissä löysin taas itseni. Sain maata jalkojeni alle. Kovaa maata. Jo kesän 2015 jälkeen isäksi tulo oli muuttanut ajatteluani. Lapsi paitsi antoi elämälle tarkoitusta, myös vahvisti elämänarvojen muutosta.
Ymmärsin viimein omakohtaisen tunnekokemuksen kautta, kuinka paljon vanhempi on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Erilaisia tilanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Vanhempi on valmis jättämään lapselleen vahingollisen parisuhteen. Tekemään kahta työtä yksinhuoltajana. Pakenemaan sodan jaloista ja ylittämään Välimeren aallot. Ylittämään kaikin tavoin itsensä. Isäni kuoleman jälkeen toiminta perussuomalaisissa toi merkityksellisyyttä elämääni. Ohitin surun ja syvennyin uuteen elämään. Ensimmäisen poikani syntymä poisti tuon henkisen korvikkeen tarpeen. Otin suuria askeleita kohti aikuisuutta.
Tekemäni valinnat opettivat, millainen olen ihmisenä. Samalla on sanottava, että valehtelisin jos väittäisin, etteikö politiikan vaihtopenkillä istuminen ole turhauttavaa, kun haluaa takaisin peliin. Politiikka on koukuttava laji. Minulla on vahva tarve vaikuttaa yhteiskuntaan ja auttaa ihmisiä. Eduskunnan jättäminen tuntui siltä kuin olisi sulkenut kaapinoven Narniaan, toiseen maailmaan, josta ei voinut tietää, palaisiko sinne enää koskaan. Politiikkaa läheltä seuranneena katselen uutisia toisin silmin kuin muut: ymmärrän mikä vaikuttaa kunkin puolueen tekemään esitykseen, näen milloin poliitikko yrittää peitellä todellista motiiviaan ja pystyn ennustamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Sotaa ilman aseita
Eduskunnan olemukseen kuuluu, että ihmiset pyrkivät kynsin hampain huipulle ja sinne päästyään yrittävät pysyä siellä kaikin keinoin. Politiikka on sotaa ilman aseita. Samalla tavalla kuin sotilas kotiin päästyään kaipaa takaisin taistelukentälle, niin politiikan kipinän saanut kaipaa takaisin politiikan kamppailuihin. Tähän kaipuuseen vaikuttaa myös kuulumisen tarve. Kun ei ole enää tullut valituksi eduskuntaan, on työyhteisön ulkopuolinen, mikä herättää tunteen huonommuudesta. Olen tuntenut häpeää siitä, että minua ei valittu jatkokaudelle eduskuntaan. Ammatti-identiteetin heiketessä olen joutunut kysymään, kuka olen, jos en ole kansanedustaja tai leimallisesti poliitikko? Mitä teen elämälläni, jos en voikaan enää vaikuttaa politiikan kautta minulle tärkeisiin asioihin?
Olen tarvinnut terapiaa häpeän ja merkityksettömyyden tunteiden käsittelyssä. Terapiassa minulla todettiin lievä masennus. Olen oppinut paljon itsestäni ja toisaalta ymmärtänyt, kuinka vahvasti ihmisen psyyken keskeiset osaset muotoutuvat lapsuudessa. Häpeän ja merkityksettömyyden tunteetkin kumpuavat kauempaa elämänhistoriastani, mutta ne ovat vain olleet käsittelemättä.
Eduskunnasta pois jäämisen luoma yhtäkkinen ulkopuolisuuden tunne herätti minussa lapsuudenaikaisia muistoja siitä, miltä tuntui olla vähävaraisen perheen lapsi, kokea väkivallan uhkaa perheessä ja olla koulukiusattu. Häpeä on syyllisyyden myrkyllinen serkku.
Olen kompensoinut aiemmin käsittelemättä jääneitä häpeän tunteitani suorituskeskeisellä elämällä, jonka moottorina on ollut vahva kunnianhimo. Se on vienyt ammatillisesti pitkälle, mutta saanut paikoin laiminlyömään läheisiä ihmisiä ja ajanut lopulta uupumuksen partaalle. Yritän tietoisesti kasvaa ihmisenä, jotta elämäni ei perustuisi suorittajaidentiteettiin. Läheisten lisäksi on kohdeltava hyvin myös itseään. Osaamiseni, verkostoni tai minuuteni hyvät ominaisuudet ovat olemassa. Elämässäni on paljon muutakin kuin politiikka.
Elokuun lopulla 2019 kolmen hengen perheemme täydentyi toisella pojalla, Melvinillä. Lapsen syntymä saa maailman näyttämään kovin kauniilta. Silminnähden rentouduin ihmisenä. Eduskuntaryhmän puheenjohtajana päivittäin kantamani vastuun painava taakka ja jatkuva mediapyöritys olivat päättyneet. Krooninen päiväväsymys ei enää vaivannut.
Eräänä päivänä vaimoni Mia totesi iloisesti, että ”vanha Simon on palannut”.
Uskallan olla oikeistolainen
”Yrittänyt? Epäonnistunut? Mitä väliä. Yritä uudestaan. Epäonnistu uudestaan. Epäonnistu paremmin.” – Samuel Beckett
Kun olin hetken aikaa saanut ajatella jotain aivan muuta kuin politiikkaa, jaksoin jossain vaiheessa jälleen ajatella sitäkin. Kuluneet vuodet politiikan lauteilla olivat olleet kuumat ja löyly kovaa, mutta kuukausien pohdinnan jälkeen koin vahvasti, että politiikkaan oli yhä kipinää. Enkä osaa olla politiikassa mukana, jos en ole mukana koko sydämestäni.
Ilmoitin 16. elokuuta 2019 eroavani sinisistä. Muutama päivä myöhemmin kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo soitti. Petteri kertoi katsovansa, että yhteiskunnallinen ajatteluni oli lähellä kokoomusta ja puolue olisi minulle luonteva paikka vaikuttaa. Vastasin Petterille, että en tiedä, mikä työ voisi tuntua minulle yhtä merkitykselliseltä kuin yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Hänkään ei ollut sellaista työtä keksinyt, vaikka politiikassa joutuikin tekemään ympäripyöreitä päiviä. Lupasin miettiä ehdotusta.
Tapasin Petteri Orpon kokoomuksen puoluetoimistolla 18. syyskuuta 2019 ja samalla tervehdin ja onnittelin tehtävästään vasta valittua puoluesihteeri Kristiina Kokkoa. Siirryimme puolueen puheenjohtajan työhuoneeseen. Petteri nojasi rennosti taaksepäin mustassa nahkanojatuolissaan ja otti kravatin pois. Pienet eleet kertoivat, että tapaaminen olisi epämuodollinen. Kiinnitin huomiota J. K. Paasikiven, P. E. Svinhufvudin ja Risto Rytin kuviin seinällä ja tummanruskean työpöydän sisällä lasivitriinissä. Vieraalle viesti kuului, että puolueella on historiaa.
Tapaamisesta jäi päällimmäiseksi tunne, että kokoomuksella on ammattimainen ja määrätietoinen ote. Petteri Orpolla oli selvät sävelet kokoomuksen asemasta keskustaoikeistolaisena puolueena. Kokoomusjoukkueessa minun roolini olisi olla oma itseni, tolkun oikeistokonservatiivi. Olen konservatiivi poliittisen filosofin ja kirjailijan Edmund Burken hengessä. Olen konservatiivi luonteeltani, mutta en välttämättä jokaisessa poliittisessa asiakysymyksessä.
– Mahdut hyvin minun kokoomukseeni, Petteri Orpo toivotti tervetulleeksi puolueeseen.
Kun ymmärsin, että voisin aloittaa alusta, tunsin pitkästä aikaa myönteisiä tunteita politiikkaa kohtaan.
Halusin vielä keskustella mahdollisesta siirtymisestäni tuttujen kokoomuslaisten kanssa, joten tapasin lähikuukausien aikana eduskunnassa Sinuhe Wallinheimon, Jukka Kopran, Arto Satosen, Ilkka Kanervan ja Paula Risikon. Sain heiltä kaikilta arvokkaita neuvoja.
Useammassa kuin terveellistä
Lokakuussa 2019 kuulin eduskunnan käytävillä väitteen, että pääministeri Antti Rinteen lähtölaskenta oli alkanut. Huhun mukaan Rinne joutuisi väistymään seuraavana keväänä terveydellisistä syistä pääministerin tehtävästä ja hänen tilalleen demarien puheenjohtajaksi nousisi Antti Lindtman ja pääministeriksi Eero Heinäluoma. Terveydellisten syiden sijaan Rinne joutui jättämään pääministerin tehtävän hallituskumppani keskustan painostamana, ja lopulta puheenjohtajaksi ja pääministeriksi nousi Sanna Marin.
Jokainen tapaaminen arvostamieni kokoomuslaisten kansanedustajien kanssa vahvisti tunnettani siitä, että kokoomus on minulle oikea paikka. Sain myös viestejä useilta kokoomuslaisilta aktiiveilta. Kävin erämaassa ja palasin takaisin. Marraskuussa tein lopullisen päätöksen siirtymisestä kokoomukseen. Olin ammentanut oppini politiikasta perussuomalaisissa ja sinisissä, mutta nuo siteet oli nyt katkaistava. Oikeammin sanottuna eduskuntavaalien tulos oli jo päättänyt sen polun.
Vedenpaisumuksen jälkeen paljastuu muuttunut maa. Minun oli uskallettava tehdä oma ratkaisuni, omista lähtökohdistani. Kunnioitan esimerkiksi Timo Soinilta, Sampo Terholta, Jussi Niinistöltä, Jari Lindströmiltä, Tiina Elovaaralta, Pirkko Mattilalta, Anne Louhelaiselta, Marja-Leena Leppäseltä ja Vesa-Matti Saarakkalalta vuosien varrella saamaani oppia. Olen heille ja useille muille ikuisesti kiitollinen.
Keskustelin vielä Petteri Orpon ja hänen avustajansa Henrik Vuornoksen kanssa siirtymiseni askelmerkeistä, joiden kohdilleen laittamista helpotti se, että Henrik toimi Espoossa kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajana. Sovimme, että siirtoni julkistettaisiin 3. helmikuuta 2020, kun suomalainen politiikka heräisi helmikuun alussa talvihorroksesta ja eduskunnan valtiopäivät avattaisiin.
Annoin etukäteen haastattelun Ilta-Sanomien toimittaja Laura Manniselle. Se julkaistiin 3. helmikuuta 2020. Seuraavana aamuna osallistuin Ivan Puopolon juontamaan MTV:n Uutisaamuun. Paavo Väyrysen piti olla myös ohjelmassa vieraana, mutta hän soitti samana aamuna nyrjäyttäneensä nilkkansa portaissa.
– Uskon ja toivon kokoomuksen kannattajien ajattelevan, että olen osoittanut toimivani omien arvojeni puolesta myös vaikeissa tilanteissa, ja myös silloin, kun se ei ole omien etujeni mukaista, linjasin Ilta-Sanomien haastattelussa.
Olen ollut useammassa puolueessa kuin ihmiselle on terveellistä, mutta se on elettyä elämää enkä kadu saamaani kokemusta. Onhan monilla meistä useita ihmissuhteitakin, ja harvapa niitä katuu. En olisi sama ihminen tai sama poliitikko, jos en olisi käynyt läpi tätä tietä. Kauan se kesti, mutta löysin lopulta itseni. Politiikkaa ei voi jättää vain pölkkypäille ja psykopaateille.
Olin erityisen ilahtunut vihreiden tervaskannon, Osmo Soininvaaran antamasta palautteesta:
– Olen ilahtunut, että Simon Elo jatkaa politiikassa. Hän oli niitä perussuomalaisten kykyjä, joiden harmittelin menevän hukkaan maailmaan destruktiivisesti suhtautuvassa puolueessa, Soininvaara kirjoitti Twitterissä 3. helmikuuta 2020.
Puoluesiirtymäni ajoitus oli suorastaan täydellinen, sillä maaliskuun 2020 puolivälin jälkeen uutistarjonnassa ei kiinnostanut enää mikään muu kuin koronakriisi.
Jos kraaterin osaisi täyttää
Sain kokea vielä yhden yllätyksen. Toimittaja Lauri Nurmi soitti minulle 25. kesäkuuta 2020 ja kertoi kuulleensa, että olen suunnittelemassa Timo Soinin kanssa uutta Suomen maaseudun puoluetta. Politiikan salongeissa kuulemma kiersi huhu, että Soini aikoo perustaa uuden puolueen. Naurahdin ja kerroin olevani sitoutunut kokoomukseen ja että olen kuntavaaleissa kokoomuksen ehdokkaana Espoossa. Sanoin Nurmelle, että Timon tuntien kyse voi hyvinkin olla koepallosta, jolla katsotaan, miten hankkeeseen suhtauduttaisiin. Se ainakin oli selvää, että Timon mielestä oli huutava tarve uudelle laajalle maalaisliitolle.
– Radioasemat on kasaria, ysäriä ja nostalgiaa… mökkikauppoja tehdään ennätystahtiin. Kraaterin kokoinen aukko politiikassa, Soini kommentoi medialle.
Sinisten ryhmäjohtajana analysoin syksyllä 2017 oli, että perussuomalaisten äärilinjan rinnalla olisi tilausta poliittiseen keskustaan sijoittuvalle uudistushenkiselle liikkeelle, jolla ei olisi keskustan maaseudun leimaa. Puolue edustaisi koko maata ja ajaisi myös kaupunkilaisten asiaa, mutta haluaisi, että kaupungistuminen on hallittua.
Eduskuntavaaleissa toki nähtiin, että oli analyysini oikea tai ei, siniset eivät onnistuneet täyttämään ajattelemaamme paikkaa. Kenties jo silloin täytettäväksi olisi ollut keskustapuolueen vapaaksi jättämä arvokonservatiivisen maaseudun kansanpuolueen paikka. Sen kuitenkin tiedän, että jos joku osaisi tuon kraaterin täyttää, niin vennamolainen apostoli.
Timo Soini on mainittu tässä kirjassa monta kertaa. Luonnollinen syy sille on Soinin keskeinen tehtävä perussuomalaisten johtajana, mutta se ei suinkaan ole ainoa. Politiikassa tiemme lopulta erkanivat, mutta Timo Soinilla on ollut syvä vaikutus poliittiseen ajatteluuni ja toimintaani. Vuosien varrella on pitänyt oppia, kuinka tehdään politiikkaa, kovennetaan nahkaa ja hallitaan taistelu sanan säilällä. Soini pisti minut prässiin, ja haluan uskoa, että kestin leikin. Nämä olivat oppivuodet, ja Timo Soini oli yksi tärkeimmistä opettajistani.
Ajoin Espoosta Lohjalle hakemaan tavaroita lapsuudenkodistani kesäkuun lopussa vuonna 2020. Äitini Liisa oli 25 vuoden jälkeen muuttamassa uuteen asuntoon. Autossa kuuntelin israelilaisen Idan Raichel Projectin albumia. Syvältä sielusta kouraiseva kaipuun tunne valtasi minut, sillä siskoni Milla oli rakastanut israelilaista musiikkia. Samalla tajuntaani iski, että en enää koskaan tapaisi isääni Tapania ja siskoani Millaa lapsuudenkodissani.
Olin kaikin tavoin uuden elämänvaiheen alussa.
