Hieno ylevä journalistinen näkemys ja raadollinen taloudellisten realiteettien orjuus, ne ovat muokanneet parhaimmankin tiedotusvälineen elämää. On aika merkillistä, että jo 100-vuotiaaksi ehtinyttä Suomen Kuvalehteäkin on uhannut lopettaminen. Tosin ne, jotka moisen olisivat päättäneet, aika olisi tuominnut.
Suomen Kuvalehden historiaan mahtuu sankaruuden ja toisaalta myös raukkamaisuuden hetkiä. Aina arvovaltainenkaan lehti ei kykene pitämään itsehillintäänsä kurissa, kun yksittäinen toimittaja kykenee livauttamaan painokoneeseen saakka puhdasta roskaa. Ja joskus taas lehti voi vastoin yleistä huutokuoroa puolustaa aiheetta leimattua ihmistä.
Roskalla tarkoitan muun muassa Neil Hardwickin lehdessä aikoinaan julkaisemia kolumneja, joissa hän solvasi muu muassa pääministeri Harri Holkeria vielä mauttomammin kuin nykyoppositio tämän nykyisen hallituksemme jokaista tekoa.
Noista 30 vuoden takaisista sananvapauden hikihelmistä on toki pitkä matka tämän päivän toimittajavallan vapauteen. Ennen päätoimittajat kykenivät yleensä valvomaan, mitä alaisuudessaan toimineet journalistit päästivät julkisuuteen, tänään toimittajaa ei pidättele edes päätoimittaja, joka silti vastaa tiedotusvälineensä tekemisistä.
Peiteltyjä vallan nimimerkkejä ja palkitsemattomia paljastuksia
Jotta Suomen Kuvalehti olisi todistanut salaisten yhteyksiensä olemassaolon, sen tuli jakaa myös luottamuksellista tietoa.
Vuosikymmenet lehti julkaisi mielipidekirjoituksia, joiden laatijana oli salanimi. Jotta nimimerkille saatiin painoarvoa, tekstin tuli sisältää sopivia vihjeitä luottamuksellisista asioista. Urho Kekkonen toimi lähikumppaneittensa kanssa nimimerkkikirjoittajana, ja hankki näin niin Kuvalehdelle kuin omille tavoitteilleen tukea.
Päätoimittajalleen tilanne oli herkullinen. Oli oltava ilmeetön, kun nimimerkin arvuuttelijat kyselivät ja silti sallia spekulaatiot, että – esimerkiksi nimimerkki Liimatainen – edusti maan korkeaa eliittiä. Mikään ei kuitenkaan ikuisesti pysynyt salassa.
Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kolumnisti Matti Paavonsalo kykeni kuitenkin paljastamaan Liimataisen salaisuuden. Toimittaja Paavonsalo teki vuonna 1968 lisensiaattityön poliittisista pakinoista. Hän oli verrannut Urho Kekkosen ja Liimataisen tekstejä.
Samana vuonna hän esitti johtopäätöksensä radio-ohjelmassa, mutta salaisuus taisi olla liian pyhä. Liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin hän yritti saada paljastuksensa julki niin Kuvalehdessä kuin Uudessa Suomessa – kumpikaan ei suostunut hyväksymään artikkelia. Vasta vuonna 1987 Kanava julkaisi tarinan.
Noin pyhiä olivat Liimatainen ja Kekkonen aikoinaan. Liimatainen lopetti Kuvalehden kolumninsa, kun päätoimittaja Mikko Pohtola otti lehtitalon palvelukseen Suomen Sosialidemokraatista poispotkitun Kekkos-kriittisen pakinoitsija Simppa Juntusen. Olisi luullut, että koko lehti voisi kuolla, vaan Pohtola nosti SK:n levikin ja taloudellisen olotilan.
Myöhemmin lehti luopui nimimerkkikirjoituksista merkillisten riitojen jälkeen. Julkaisijayhtiö Yhtyneiden Kuvalehtien sisällä kun syntyi kiistoja, joiden seurauksina talon mahtihahmot tyylittömästi paljastelivat ja tuomitsivat nimimerkkien käytön.
Läpikulkijoita ja sankarihahmoja
Suomen Kuvalehden historiaan mahtuu nöyriä työmyyriä ja toisaalta omaa mainettaan kiillottamaan pyrkiviä narsisteja. Lehden historiikki ei yksilökohtaisiin ja tarkkoihin luonnekuvauksiin yllä, mutta mukana 1970-luvulla olleena saanen luvan piirtää pilkkaparran joihinkin naamoihin.
Yhtyneiden Kuvalehtien onni ja onnettomuus oli se, että Otava ja WSOY yhdessä omistivat lehtitalon. Ne yhdessä ja vuorotellen saivat pomputella omistamansa yhtiön asioita, ja niinpä eräänä päivänä Otavan suuri kirjallinen nero, Paavo Haavikko asteli julkaisujohtajan ominaisuudessa Yhtyneiden käytäville. Hän oli ylimielinen, kaikkiviisas ja kykenemätön vuorovaikutukseen johdettaviensa kanssa. Hän piti itseään suurena liikemiehenä, mutta hän teki viisaan johtopäätöksen: ei hän lehtien tekemisestä mitään ymmärtänyt.
Mikko Pohtolasta tuli SK:n pelastaja, mutta alku ei näyttänyt lupaavalta. Työpaikkani oli parin kerroksen verran Suomen Kuvalehden toimitustiloista, jonne sain kutsun saapua: uusi päätoimittaja esittäytyy. Hämmästys oli suuri: siellä Pohtola istui ja kertoi saaneensa nimityksen.
Paikalla oli vain kourallinen toimittajia, sillä osa oli lähtenyt suutuspäissään naapuritalon ravintola Salveen. Heidät oli sinne yllyttänyt lehden toimittaja Arto Paasilinna protestiksi. Se oli oikeastaan sekä lehden että Paasilinnan onni: toimitus rauhoittui, lehden levikki alkoi valtavan kasvunsa ja Paasilinna julkaisi jo seuraavana vuonna romaaninsa Jäniksen vuosi.
Pohtolan rinnalla Kuvalehden 100-vuotishistoriikki nostaa sankariksi päätoimittajana Tapani Ruokasen. Hänen yksiä suuruuden tekoja oli puolustaa presidentti Matti Ahtisaaren neuvonantajaa Alpo Rusia, kun tämä roikkui vuosia Suojelupoliisin löysässä hirressä vakoilusta epäiltynä. Vieläkään emme tiedä, mikä oli kaiken takana typerän erehdyksen lisäksi: presidenttinä ollut Tarja Halonen ja hänen johdossaan ollut Supo.
Joka tapauksessa niin Tapani Ruokanen kuin EU-komissaari Olli Rehn panivat oman arvovaltansa kovaan uhkapeliin uskoessaan ja vakuuttaessaan Alpo Rusin syyttömyyttä. Heitä vastassa oli niin demareiden oikeus- ja poliisibyrokratia kuin liki yhtä kuoroa huutanut toimittajalauma.
Sanoipa pappismies Ruokanen omasta ammattikunnastaan aika rumasti mutta ihan totta:
”…journalistit menivät kuin porsaat jonossa, kärsä toisen perseessä, ei mitään raikasta ilmaa missään.”
Vesa Vares & Sakari Siltala: Sanan ja kuvan vuosisata. Suomen Kuvalehti 1916-2016. Otava 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
