Timo Heinonen kysyy, mikä sai pienen kansan kestämään suuren suurvallan hyökkäyksen.
– Se oli me-henki. Me kaikki taistelimme yhteisen asian puolesta. Kyse oli tietyssä mielessä joko tai: itsenäisyys tai nuoren itsenäisyyden menettäminen. Valitettavasti nykyaikana ei aina muisteta sitä.
– Se oli sillä tavalla, että silloin ei ollut kyse maanviljelijöiden tai metsureiden, duunareiden tai herrojen, se oli koko kansan tulevaisuus joka oli silloin vaakalaudalla.
– Toivoisin että nyky-Suomen kansalaiset löytävät itsensä siinä: yhteisvoimilla, ainoastaan yhteisvoimilla maata pelastetaan nykyisestä lamastakin.
Kenraalilta kysytään Marskin majasta ja siitä, ymmärtävätkö suomalaiset sodan käyneiden tekemästä työstä ja saako se arvoisensa kohtelun.
– Niin. Toivoisin ainakin näin. Se on nimittäin sillä tavalla, ettei yksi ihminen pysty kaikkeen eikä kansa ilman johtajaa pysty mihinkään.
– Meidän täytyy muistaa, että kun Mannerheim tuntemattomana tuli takaisin Suomeen, synnyinmaahan, niin ei häntä paljon pienen suvun ulkopuolelta tunnettu. Mutta ei kestänyt monta Herran vuotta, ennen kuin häneen luotettiin. Se on luottamus, joka usein oli välineitä parempi. Ellei kansa tunne luottamusta johtajaansa, ellei suuryritys tunne luottamusta johtajaansa, ja ellei taisteleva joukko tule tuntemaan myöskin luottamusta johtajaansa, niin pieleen menee, kuten sanotaan.
– Minä olen oppinut sodan vaikeina vuosina, että suomalaisia johdetaan edestä. Se merkitsi sitä, että kuka johtaa suomalaisia taistelussa, ei hän saa kykkiä siellä kaukana jossain komentopaikassa, suojaisessa komentopaikassa. Täytyy näyttää itteään ja olla siellä missä työ tehdään. Ja samaan minä kehotan teitä teollisuuden johtajat myöskin, muistamaan: ei hienoista tehtaan johtokeskuksista työtä johdeta, ellei käydä tehtailla, työpaikoilla, ei mitään hyvää tule. Tämän minä kehotan teitä poliittisen elämän johtajia myöskin muistamaan. Ei johtajaksi synny pelkän opiskelun voimalla. Tarvitaan kokemusta, tarvitaan tietoja, mitä (…). Emme ole mitään amerikkalaisia, emme ole tanskalaisia tai ruotsalaisia tai saksalaisia tai italialaisia tai arabeja. Me ollaan suomalaisia. Ja suomalaisia johdetaan edestä.
– Kansa joka elää yli varojensa joutuu joskus maksamaan viulut, niin kuin sanotaan. Minä, kohta 90-vuotiaana, olen nähnyt niin monta lamaa. Kyllä tästä selviydytään, mutta vain yhteisvoimin. Joskus viulut maksetaan, ja minä olen sitä mieltä, että se on enemmän kuin halpamaista, jos siirretään kaikki maksut seuraavalle ja sitä seuraavalle ikäpolvelle.
Haastattelija Heinonen kysyy, onko marsalkka Mannerheim tarpeeksi hyvin nuorten sydämissä.
– Toivoisin. Minä tiedän ainakin, että ne yhdistykset, joita minä edustan, Suomen Marsalkan metsästysmajan perinnesäätiö ja meidän pienen jäljelläolevan Suomen Ritarien säätiö (Mannerheim-ristin ritarien säätiö), eihän meitä ole enää montaa elossa. Me yritämme parhaamme. Mutta se on sillä tavalla, että kansa joka ei opi tuntemaan menneisyyttään, ei hän hallitse nykyisyyttä, eikä voi rakentaa tulevaisuutta varten. Sen johdosta minä kehotan kaikkia, jotka ovat nuorison opetuksessa kiinni kuten sanotaan, muistamaan tarkasti sitä, että kertokaa menneisyydestä.
– Jos ajatellaan itsenäisyyttämme, vietämme juhlallisesti 75-vuotis- ja niin pois päin itsenäisyyden aikoja – mutta ei se monelle sano, mitä se sisältää. Pääasia on, että se sisällys, se työ mitä olla tehty tuodaan esille, ei mitään miten monta vuotta tai kuukautta on tehty. On kerrottava että se on vaatinut paljon hikeä ja verta, mutta Suomi on säilynyt itsenäisenä ja kansa vapaana määräämään kohtalostaan. Ja tämä syntyi vain Suomen kansan omin ponnistuksin.
Kenraali Ehrnroothilta kysytään Marskin majasta. Hän vastaa toivovansa, että kun majaa ylläpitävien neljän järjestön vetäjät siirtyvät ikuisuuteen, olisi nuorempia jotka lankaan tarttuvat.
– Se on sillä tavalla, että historian tuntemus, se on jatkuvuuden… se ei saa katketa ja sitten taas kytkeytyä uudelleen. Minä toivoisin, että tämä eläisi niin kauan kuin Suomi pysyy itsenäisenä ja (…) kauan kuin ihmiskuntaa on täällä olemassa.
– Vaalitaan suurmiehemme muistoa. Sillä toistan vielä kerran: ilman häntä jonka nimeä tämä metsästysmaja käyttää, Suomen marsalkka Mannerheimia, ei tätä itsenäistä Suomea olisi olemassakaan.
– Ei hän yksin ollut luomassa sitä, mutta kansa luotti häneen. Ensiksi kahtia jaettu kansa, valkoiset ja punaiset, hän valkoisten puolella, yhdistäytyi yhdeksi kansaksi vajaassa 21 vuodessa. Se oli maailmanennätys. Luotettiin häneen, siihen Mannerheimiin, jota moni ei tuntenut. Mutta hän oli sellainen luottamusta herättävä persoona, että häntä seurattiin ja hänen johdollaan taisteltiin talvisota, jatkosota ja vielä Lapin sota 1945. Sellaiseen urakkaan ei olisi yksinkertaisesti pystynyt kukaan muu kuin sellainen mies kuin oli Carl Gustaf Mannerheim. Siihen tarvitaan äärettömän suuria henkisiä voimavaroja.
Kenraalilta kysytään, miten hän suhtautuu vilkkaaseen Karjala-keskusteluun.
– Minä olen sitä mieltä, että Karjala otettiin meiltä pakkorauhoin. Ei Moskovan eikä liioin Pariisin rauha olleet mitään sellaisia keskustelurauhoja. Se oli rauha, jossa toinen puoli määräsi että jos haluatte lopettaa sotimisen, niin näillä ehdoilla se tapahtuu.
– Olen aina ollut sitä mieltä, että rajoja voidaan tarkistaa myös ilman, että ryhdytään sotimaan niiden sijainnista. Ja jos oikein ajatellaan, niin asiahan on historiallisesti näin, että Karjala, niin Kannas kuin Laatokan Karjala, on vanhaa suomalaista asuinsijaa. Minkä takia pakkokeinoin se liitetään vieraalle maalle? Puhuttiin Leningradin, nykyisen Pietarin, turvallisuudesta. Jos ajatellaan aseiden ulottuvuutta, niin tarvittaisiin tuhat kilometriä lisää, jotta ammukset, raketit, miksi niitä sanotaankin, eivät osuisi Pietarin keskustaan. Merkitseekö se sillä tavalla, että joku sellainen Zhirinovskin tapainen vaatii ja sanoo, että Pietarin turvallisuus vaatii että raja siirretään Tornionjoelle?
– Asetan vaan sellaisen kysymyksen kanssaihmisille: oletteko valmis taipumaan sellaisen edessä? Toivoisin että ette ole. Sama oli kysymys silloin 1939, kun minä monen muun kymmenen, sadan tuhannen suomalaisen kanssa, otin torrakon käteen ja lähdin puolustamaan rajoja. Väkisin vietiin meiltä Karjalaa. Voidaan palauttaa meille ainakin osa siitä, vanhoja Suomen kansan synnyinsijoja kuten Viipuri, Sortavala, Käkisalmi, kaupunkeja mainitakseni. Eivät kuulu Venäjänmaahan, se on vanhaa suomalaista asuinsijaa.
Timo Heinonen kertoo kenraalille isoisästään, joka tuomittiin asekätkennästä vankeuteen, ja kysyy eikö asekätkentä ollut kunnia ja isänmaan suuri teko.
– Näin se oli! Jos hän siellä missä teidän vaarinne nyt on (TH: hän täyttää 91 vuotta), sanokaa hänelle 89-vuotiaan kenraalin sanat: te suorititte hienon, hyvän tehtävän. Kyse oli vain Suomen turvallisuudesta. Ei kukaan luottanut silloisen Venäjän ehtoihin. Olisi yhtä hyvin voinut sota jatkua. Jos kaikki silloin olisi pantu aseet kolmeen suureen varastoon, ei siitä olisi tullut mitään. Nyt yritettiin ympäri Suomea sellaisia pienempiä asevarastoja kätkeä, se oli turvallisuuskysymys eikä mitään muuta. Kunnia teille, niin kutsutuille asekätkijöille!
Kiitoksia herra kenraali, oikein kovasti.
– Kiitoksia paljon.
