Euroopan unionin yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan haetaan nyt uutta pontta. Tämä on tarpeen, sillä kuten viime kuukausinakin on moneen kertaan nähty, kansainvälisissä kriisitilanteissa EU:n päätöksenteko on auttamatta liian hidasta ja hajanaista. Viime viikolla puolustusministerit ruotivat tuoretta EU:n strategista kompassia, jonka on määrä nyt viitoittaa yhteisten uhkakuvien suuntaa ja niihin varautumista. Seuraavaksi aiheesta keskustelevat EU-johtajat joulukuussa.
Päätöksiä odotetaan maaliskuussa Ranskan puheenjohtajakauden EU-puolustuksen huippukokouksesta, joka sopivasti nostattaa tunnelmaa Ranskan presidentinvaalien alla. Puolustusteollisuudesta tunnetulle Ranskallehan EU-puolustuksen kehittäminen on yksi lempiaihe.
Kyllä Euroopan unionin yhteisessä turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina otettukin aivan merkittäviä askelia: käynnistetty pysyvä rakenteellinen yhteistyö, perustettu puolustusteollisuuden kehittämisrahasto ja ryhdytty edistämään sotilaallista liikkuvuutta yli rajojen. Mutta nyt selkeästi tarvitaan uutta puhtia. Ei auta vaikka Euroopan unionilla olisi kuinka hyviä tavoitteita, ellei ole kykyä niiden toteuttamiseen.
Kuten tunnettua on, monet EU:n kansainvälisen toimintakyvyn ongelmat liittyvät päätöksentekojärjestelmään. Kaikki EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätökset kun vaativat kaikkien 27 jäsenmaan yksimielisyyttä.
Ja miksi sitä ei aina löydy? Tässä taustalla on vielä vaikeammin ratkaistava asia: Jäsenmaiden uhkakuvat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ne ovat pitkälti sidoksissa jokaisen maan omaan historiaan ja maantieteelliseen sijaintiin. Esimerkiksi suomalaisille suhde Venäjään on aivan turvallisuuspolitiikan olennaisinta ydintä, mutta ei se ole sitä samalla tavalla Espanjalle taikka Kreikalle. Siellä katseet ovat Afrikkaan, Balkanille ja Lähi-Itään.
Mutta tässäkin voidaan päästä eteenpäin ”moninaisuudessaan yhtenäinen”-hengessä, kuten yksi Euroopan unionin tunnuslause kuuluu. Päätöksentekojärjestelmää voi uudistaa. Muun muassa kokoomus, Suomen hallitus ja Saksankin uusi hallitus kannattavat tietyissä ulkopolitiikan kysymyksissä EU:n määräenemmistöpäätöksiin siirtymistä.
Tämä olisi tärkeä ja toimintakykyä tuova muutos, eikä se vaatisi välttämättä edes perussopimuksen muutosta. Tietyissä asioissa, kuten ihmisoikeuskysymyksissä, sanktiossa ja siviilioperaatioiden käynnistämisessä jo nykysopimukset mahdollistavat päätöksenteon määräenemmistöllä, jos jäsenmaat näin päättävät.
Silloin joitakin ulkopolitiikankin päätöksiä pystyttäisiin tekemään eriävistä kannoista huolimatta. Silti on joka tapauksessa syytä pyrkiä vahvistamaan yhteistä jäsenmaiden strategista näkemystä EU:n uhkista ja niihin varautumisesta. Eurooppa tarvitsee vahvemman yhteisen turvallisuuspolitiikan linjan päätöksenteon pohjaksi. Tätä työtä on viimeinen vuosi tehty juurikin strategisen kompassin nimellä. Kyseessä on EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintasuunnitelma seuraaville vuosille.
Realistinen suunnitelma
EU:n ulkosuhdehallinnon valmistelemaa toimintasuunnitelmaa ei ole varsinaisesti vielä julkistettu, mutta sitä on laajasti Brysselissä luettu. Voi todeta että strategisen kompassin suunnitelma on varsin realistisen oloinen. Siinä ei tavoitella huimia ja ennennäkemättömiä harppauksia puolustuspolitiikan saralla, vaan esitetään konkreettisia askelia eteenpäin neljällä alueella: toimintakyvyssä, investoinneissa, turvassa ja kumppanuuksissa.
Eniten huomiota on saanut toimintakyvyn parantamiseksi esitetty nopean toiminnan joukkojen uudistaminen. Tämä on tarpeen, sillä EU:n ”nopean toiminnan joukkoja” on niin vaikeaa saada liikkeille, ettei niitä käytännössä voida käyttää. Tämä kävi esiin viimeksi Afganistanin kaoottisessa vetäytymisessä, jossa jokainen jäsenmaa kokosi mieluummin nopeasti paikalle omat joukkonsa.
Uudistettu 5000 sotilaan vahvuinen EU-joukko perustuisi nykyisiin taisteluosastoihin, mutta niiden käyttämisen periaatteet olisivat joustavammat. Enää ei vaadittaisi jäsenmaiden yksimielisyyttä joka käänteessä, vaan tässä voitaisiin toimia niin sanotulla rakentavalla pidättäytymisellä, eli esitys voitaisiin panna toimeen, jos enintään 1/3 jäsenmaista jättäytyy pois. Samoin jäsenmaiden alaryhmä voisi toteuttaa sotilasoperaation koko EU:n puolesta, vaikkakin ulkopuolelle jättäytyvät maat kyllä joutuisivat osallistumaan kustannuksiin. Nämä vaikuttavat oikeansuuntaisilta uudistuksilta.
Varautumista tarvitaan monella rintamalla
Lisäksi strategisessa kompassissa varsin isossa roolissa on erilaisiin kyber- ja hybridiuhkiin varautuminen. Tämä on perusteltua, tietäen esimerkiksi Velko-Venäjän rajalla meneillään olevan tilanteen. Varautumista ja toimintakykyä tarvitaan tässä monella rintamalla.
Sen sijaan ehkä jonkin verran yllättävää on, että niin paljon kuin pandemian seurauksena on keskusteltu Euroopan unionin huoltovarmuudesta, riippuvuuksista ja resilienssistä, tähän puoleen ei ainakaan ensimmäisessä versiossa ole esitetty konkretiaa. Yhteiseen huoltovarmuuden kehittämiseen ja varmuusvarastointiin kriisien varalta olisi tarvetta. Tämä olisi syytä nostaa mukaan.
Suomalaisilla erityistä odotusta strategisessa kompassissa on kohdistunut EU:n yhteisen puolustuksen 42.7 artiklaan ja sen lujittamiseen. Tätä pykäläähän jäsenmaat tulkitsevat kovin eri tavoin, eikä sen käytöstä ole tarkempaa prosessia olemassa. Suurimmalle osalle jäsenmaita asia ei ole mitenkään olennainen. Ne ovat sotilasliitto Naton jäseniä ja kriisitilanteessa sen turvatakuiden piirissä, toisin kuin valitettavasti Suomi.
Koska EU-puolustus haluaa aivan perustellusti välttää päällekkäisyyksiä Naton kanssa, strategisessa kompassissa 42.7 artiklaa onkin avattu kyberturvallisuuden suuntaan. Suunnitelmassa todetaan että EU:n yhteisiä harjoituksia artiklan vahvistamiseksi jatketaan ja vuodesta 2022 alkaen tämä käsittää säännöllisiä kyberharjoituksia. Kyberiin keskittyminen on EU:n kannalta järkevää, mutta onko se Suomen kannalta riittävää?
