Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus IV. Korpivaellukselta vallan kahvaan. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1966-1987. Docendo 2017.
Tänään ilmestynyt professori Vesa Vareksen kokoomushistoriikki kertoo puolueen vuosista 1966-87. Noina oppositiovuosien aikana kokoomuksessa iloa riitti niin masokisteille kuin sadisteille.
Vuonna 1968 presidentin valitsijamiesvaaleihin valmistautuva kokoomus oli vielä tohkeissaan. Vaikka elettiin Urho Kekkosen yksinvaltiuden aikaa, puolue uskalsi asettaa itselleen presidenttiehdokkaan. Ylipormestari ja entinen Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aho kieltäytyi, ja niin ehdokkaaksi lupautui vastentahtoisesti KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen: ”herrat takaavat, että en tule valituksi”.
Kekkonen ja Neuvostoliitto olisivat sietäneet Ahon ehdokkuuden vaarattomana. Virkkunen Kekkosen haastajana oli liikaa. Varsinkin Virkkusen vaalimainos ”Maa tarvitsee presidentin” oli jo pysyvään vallanmakuun tuudittautuneelle Kekkoselle kauhistus. Hänen mielestään kokoomus petti hänet. Ne jotka eivät häntä kumarrelleet, olivat häntä ja rauhanomaista ulkopolitiikkaa vastaan.
Vuonna 1972 keskustelu UKK:n uudelleen valinnasta käynnistyi prikulleen kuten hän halusi ja johti valtaan poikkeuslain turvin. Myöhemmin moni on kertonut häpeävänsä menettelyä.
Lähestyttäessä 1970-lukua kokoomus oli – ei niinkään siirtymässä – vaan sitä oltiin sysäämässä kauas vaarallisten puolueiden kastiin.
Varsinainen sankariteko oli kuitenkin rohkeus estää korkeakoulujen hallinnonuudistus – mies ja ääni -periaate – joka olisi merkinnyt veretöntä vallankumousta. Ei siis laisinkaan ihme, että juuri äärivasemmisto ajoi sivistysvaliokunnan hätäisesti ennen vaaleja kyhäämää lakiehdotusta.
Kokoomus oli oikeassa: yliopistoista olisi tullut junttauksille alttiin huutodemokratian uhri, jossa joukot olisivat syrjäyttäneet oppineisuuden ja kokemuksen. Parlamentarismi vei asiassa omalaatuisen voiton, samoin vaaleissa 1970, joiden tuloksia kirotessaan Kekkonen sai lievän infarktin.
Halveksittu mutta suosittu
Vesa Vares keskittyy puolueen historiaan pääosin valtakunnan tasolla, suosio suurten kaupunkien kohdalla oli suorastaan luonnoton.
Kunnallispolitiikassa Kekkonen, Neuvostoliitto ja suomettuneisuuden ylläpitäjät eivät pelottaneet. Espoossa kokoomus kykeni valtaisalla kannatuksellaan (20-36 prosenttia) hillumaan yhdessä SDP:n kanssa miten halusi.
Myös Helsinki, Turku ja Tampere olivat kokoomukselle vuosikymmenten ajan yhtä vaalijuhlaa. Suomalaisia kaupunkeja rakennettiin aseveliakselin turvin vailla estoja. Hinta maksettiin laadun ja viihtyvyyden menetyksinä:
sulle, mulle. Katselkaa 1970-luvun asuinalueita, Itä-Helsinkiä, Espoota, Hervantaa. Ne kuvastavat niin hyvin aikakautensa karmeutta, että nyt niitä ollaan osin jo suojelemassa!
Kunnallispolitiikan piirissä vaalimenestys palkittiin oikeastaan kyselemättä, kun taas tappio kostautui mandaattien menetyksinä.
Eduskuntavaalit usein turhauttivat, koska poliittinen leima ehkäisi pääsyn vaikuttamaan kansakunnan asioihin. Kokoomuksen oikeistolainen siipi toimi okana puolueen askeleen otossa. Onneksi DDR ei muodostunut puolueen lempivaltioksi.
Historiikki kuvailee, miksi edes vaalimenestys ei avannut ovia hallituksiin. Presidentti selitteli, ettei syy ole hänen, jos kokoomus ei kelpaa keskustalle eikä vasemmistolle. Kun kokoomuslaiset edistykselliset kävivät tunnustelemassa tilannetta ja kysymässä Kekkoselta neuvoja, tämä varoitti näitä siirtymästä keskustapuolueeseen: ”se on teistä oikealla”.
Maksoi mitä maksoi
Hallitukseen pyrkimisessä poljettiin mielipiteen vapautta. Puolueesta olisi pitänyt rakentaa tiukka saman mielisten falangi. Kun uudistajat vierailivat NKP:n ja KGB:n kuultavina Neuvostoliitossa, heille naurettiin selän takana. Uuden Suomen artikkeli Baltian maiden oloista suututti Neuvostoliiton suurlähetystön, mutta pani brittilähetystön raportoimaan: ”Tämä voi näyttää masentavalta, mutta se on ymmärrettävää, kun sen liittää kokoomuslaisten kaiken ylittävään tarpeeseen todistaa, että he ovat uskottava vaihtoehtopuolue hallitukseen”. Tapausta ei noteerattu noina aikoina sananvapauden loukkauksena.
Hallituksiin siunauksen saaneille kokoomuksen ja vennamolaisten boikotointi oli hyvästä. Hallituspuolueilla oli keskenään paljon enemmän jaettavaa. Varsinkin porvaripuolue keskusta oli mielissään. Se haali valtaa kokoomuksenkin edestä, parlamentarismi ei aina toteutunut.
Historiikki ei vaivaa lukijaansa pikkuseikoilla, esimerkiksi meille joillekin tärkeälle kulttuuripolitiikalle. Sen äijäkokoomus mielihyvin luovutti Elsi Hetemäelle, taidemaalari Antti Lampisuolle, Asko Kuja-arolle ja muille vasemmiston taiteen ylivaltaan suivaantuneille. Tässä voisi kyllä keskustapuoluetta kehuakin. Sen selvästi K-linjaa vastustava siipi osoittautui Marjatta Väänäsen ynnä muiden muodossa kokoomuslaisille suureksi avuksi. Saimme moniin toimikuntiin ehdokkaitamme. Viestinnän piirissä keskustaa oli myös kiittäminen: Ylen uutis- ja radiomonopolit rikottiin, kaapeli-HTV perustettiin, Yleä normalisoitiin.
Suomettuneisuuden syövereissä
Koska tämän kirjoittanutta Vesa Vares ei kirjaansa ole haastatellut, on syytä omahyväisesti muistella keinoja, joilla kokoomusta pyrittiin muovaamaan. Puolue järjesti kesällä 1972 kulttuuripolitiikkaa käsitelleen seminaarin, jossa pidin elokuvapoliittisen palopuheen.
Kerroin muun muassa että Suomessa KHO oli juuri kieltänyt Aleksandr Solzenitsynin kirjaan pohjautuvan Casper Wreden ohjaaman elokuvan Päivä Ivan Denisovitshin elämässä. Uskalsin olla eri mieltä. Salin takaa kuului julistava huuto: ”kiellettävä, ehdottomasti kiellettävä”. Kyseessä oleva henkilö ei tietenkään ollut lukenut kirjaa saati nähnyt elokuvaa, mutta rakenteli omaa ulkopoliittista karriääriään.
Pari vuotta myöhemmin työnäni oli koota Iltaset-lehden pääkirjoitussivua. Sain kokoomuslaiselta satraapilta kutsun kahville. Hän välitti minulle isommiltaan tiukan viestin: ”Raimo Ilaskivestä ei saa kirjoittaa, ainakaan myönteisesti”.
Kanavan toimitussihteerinä sain kuulla myös puoluetoimiston neuvoja. Miksi Kanava saattoi julkaista Carl-Gustaf Liliuksen artikkelin suomalaisesta itsesensuurista tai raportin Neuvostoliiton psykiatrisissa vankiloissaan pitämistä mielipidevangeista? Noina vuosina sananvapaus noteerattiin huomattavasti alle länsimaisten vaatimusten.
Kokoomusta pyrittiin tekemään presidentti Kekkosen silmissä salonkikelpoiseksi. Ei onnistunut. Päätavoite – hallitukseen pääsy – lähestyi äärimmäisen hitaasti ja samalla suomalaisten omanarvon tunnetta pahasti syöden. Harri Holkerin nousu pääministeriksi 1987 ei ollut enää millään tavoin Neuvostoliiton tai Kekkosen vallassa.
Tilanteen muutos oli järkytys joillekin.
LUE MYÖS:
1970-luvulla suunniteltiin oikeiston jättipuoluetta
Kolme neljästä kokoomuslaisesta piti tätä pahimpana puolueen tekona ikinä
Ilkka Suominen: Viktor Vladimirov oli öykkärimäinen
