Professori Vesa Vareksen kirjoittama Kansallisen Kokoomuksen historian neljäs osa julkistettiin tänään. Korpivaellukselta vallankahvaan käsittelee kokoomuksen oppositiovuosia 1966-87, ja päättyy sinipunahallituksen synnyn aikaan.
Kokoomuksen puheenjohtajat ajanjaksolla olivat Juha Rihtniemi (1965-1971), Harri Holkeri (1971-79) ja Ilkka Suominen (1979-91). Ajan muita merkittäviä kokoomuspoliitikkoja, jotka ovat saaneet historiikkiin oman esittelyruutunsa, ovat aikajärjestyksessä Olavi Lähteenmäki, Tuure Junnila, Raimo Ilaskivi, Anna-Liisa Linkola, Juha Vikatmaa, Ilkka Kanerva, Antero Salmenkivi, Elsi Hetemäki-Olander, Pertti Salolainen, Pentti Sillantaus , Ben Zyskowicz, Erkki Pystynen, Matti Jaatinen ja Ulla Puolanne.
Vuosina 1966-87 kokoomus virui oppositiossa Urho Kekkosen presidenttikaudella. Kirjan tiedotteen mukaan tuona aikana ”puolue muuttui vanhakantaisesta kypäräpappipuolueesta moderniksi oikeistopuolueeksi, jossa vanhat konservatiivit pysyivät nuorten esiinmarssista huolimatta mukana, kuten myös uskonto ja maanpuolustus puolueen henkisenä perustana”.
Ajankohtaan kuuluvat radikalismi, Matti Virkkusen presidenttiehdokkuus 1968 ja väitteet suomettumisesta. Kokoomusta eniten koetelleet kiistat koettiin poikkeuslaista, ”itsesuomettumisesta” ja sinipunasta.
Suuri ei-sosialistinen liitto
Ehkä vähemmän tunnettuja ovat kokoomushistoriikin kertomat hankkeet porvarillisten puolueiden yhteistyöjärjestöstä ja uudesta puolueesta, K80-hankkeesta eli ”suurkeskustasta”.
Suurkeskustaa olivat 1974-75 etunenässä luomassa Juha Vikatmaa ja keskustan Mikko Immonen. Hahmotelmia oli kuitenkin useita ja erilaisia.
Kirjan mukaan Juha Vikatmaan mielestä kokoomuksen jyrkin oikeisto olisi tullut pudottaa pois puolueesta. Se olisi tapahtunut uudella puolueella, johon olisivat tulleet keskustalaisten puolueiden ja kokoomuksen reformistiset piirit.
Yhteistyöhankkeiden eräänlaisena alkuasteena olivat kirjan mukaan Vikatmaan ja keskustalaisten kontaktit. Ryhmässä olivat kokoomuslaisista vaalipäällikkö Jussi Kaisti, Pertti Salolainen, Ilkka Kanerva, Jarmo Virmavirta ja Pekka Kivelä. Keskustapuolueesta olivat mukana Mikko Immonen, Paavo Väyrynen, Seppo Kääriäinen ja Sauli Pyyluoma, RKP:stä Pär Stenbäck ja Christoffer Taxell sekä liberaaleista Juha Sipilä ja Seppo Westerlund.
Tavoitteena oli ryhmitellä puoluekenttä uudelleen äärioikeistoon, äärivasemmistoon, maltillisiin sosialidemokraatteihin ja maltilliseen keskustaan. Kokoomuksen junnilalaiset ja vanhoillisimmat keskustapuoluelaiset olisivat jääneet äärioikeistoon.
Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eino Uusitalo suositteli toukokuussa 1973, että kokoomuksen ”maltillisten ja edistyksellisten voimien olisi vakavasti harkittava siirtymistä poliittiseen keskustaan”.
Paavo Väyrynen on eräässä kirjassaan maininnut K80:n nimenomaan hankkeena uudeksi puolueeksi.
– Siinä oli jo kaikilla osanottajilla oma ajattelutapa, oma ketunhäntä kainalossa ja erilaisia motiiveita. Pohdintaa käytiin kyllä aika vakavassa mielessä. K80 lähti liikkeelle (Rafael) Paasion nappulaliigan tulosta, oli sellainen tunnelma, että kaikki menee demareille, ja SDP oli aika erilainen silloin kuin nykyään, oli selviä sosialismin painotteita, Pekka Kivelä toteaa hankkeesta.
Kirjan mukaan hankausta aiheutti, että keskustapuolueen osalta tavoiteltiin yhteistyötä Ahti Karjalaisen presidentiksi valitsemiseksi. Kokoomuslaisten tavoitteena taas oli porvarillinen koalitiohallitus.
Kekkonen ei lämmennyt
Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa eduskuntaan nousi toistakymmentä K80:n suuntaviivojen mukaisesti ajatellutta ehdokasta.
Kaavailut pysyivät varsin hyvin piilossa. Harri Holkeri veti tukensa tunnusteluilta pois, kun Juha Vikatmaa oli pitänyt yhteyttä Urho Kekkoseen ja Neuvostoliiton suurlähetystöön hänen ohitseen.
Myös kokoomusnuorten keskuudessa puoluekenttää ajateltiin remontoitavan.
”Hankkeet eräänlaiseksi vaaliliitto- tai parlamenttipuolueeksi tai löyhemmäksi yhteistyöryhmäksi pysyivät näissä piireissä esillä – oli nimenä sitten K80, URP (=Uusi rekisteröity puolue), ”porvarillinen SKDL”, PKL (Porvarillinen Keskusliitto) tai SYTL, eli Suomalaisen Yhteistyön Liitto”, kirjassa todetaan.
Pertti Salolainen etääntyi hankkeista jo varhain niiden tultua liian lähelle keskustapuoluetta.
Ilkka Suominen ei kirjassa pidä yhteistyökaavailuja kovin realistisina:
– Totesin hänelle (Vikatmaalle), että voisitte onnistua, jos ihmiset olisivat tiiliskiviä, joita voi siirtää paikasta toiseen, mutta niitä ihmiset eivät ole. Puoluehankkeet ja yhteistyöjärjestöt olivat kolpakkostrategiaa. Vikatmaa, Immonen ym. pitivät palavereja, ja tällä oli osin päällekkäisyyttä Karjalais-projektin kanssa – osittain ristiin, osittain päällekkäin. Kummastakaan hankkeesta ei tullut vakavampaa, sillä puolueita ei voinut tehdä kirjoituspöytätyönä.
Ilkka Kanervan mukaan malli ei koskaan saanut Urho Kekkosen siunausta.
– Sitä ei koskaan kunnolla avattu Kekkoselle meidän toimestamme, ja muut kuvailivat hänelle, että tällä rakennelmalla pyrittäisiinkin hänen syrjäyttämiseensä, että se olikin Karjalaisen valtapoliittinen väline. Kokoomuksen, RKP:n ja LKP:n suunnassa tavoitteena oli kuitenkin vain vahvistaa porvarillista vallankäyttöä. Karjalaisen suhteen ei ollut mitään tavoitteita. ”Anonyymi portinvartija” eli (Juhani) Perttunen (tasavallan presidentin kansliapäällikkö) osasi kuitenkin syöttää asian sellaisena Kekkoselle, Ilkka Kanerva sanoo.
LUE MYÖS:
Kolme neljästä kokoomuslaisesta piti tätä pahimpana puolueen tekona ikinä
Kokoomus 1966-1987: Kekkos-vihaa ja nöyrää kumartelua
Ilkka Suominen: Viktor Vladimirov oli öykkärimäinen
