Kuinka aitoa ja suomalaista on kansallisromantiikan suomalaisuus? LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO

Kirjoissakin piilee huijauksia ja plagiaatteja

Kirjailijatkin saattavat langeta katsomaan moraalisia kysymyksiä läpi sormien.

Moni ei ole tätä uskaltanut epäillä: että Mika Waltarin Suuri Illusioni (1928) olisikin epäilyttävän likeinen Michael Arlenin Vihreä hattu (1924) –teoksen kanssa. Puoli vuosisataa myöhemmin kirjallisuuden tutkija antoi synnin päästön Waltarille, vaikka myönsi, että teokset muistuttavat toinen toistaan – kuten aikoinaan oli väitetty.

Tieto- ja elämänkertateosten ongelma on, ettei lukija aina tiedä, kenen tekstiä kirja sisältää. Paljastukset ja syytökset kuuluvat kirjaskandaalien syntyprosessiin.

Helsingin Sanomien toimittaja Teppo Sillantaus ei ollut kovin uskottava ”luotettavan” tiedotusvälineen työntekijä, kun hän julkaisi salanimellä Teuvo Nisonius kirjan Axel Tulikiven traagillinen kohtalo (2011). Hän sepitteli kyseessä olevan 1930-luvulla kirjoitettu ja tekijän kuoleman jälkeen julkaistu teos. Saman vuoden kirjamessuilla kustantaja kertoi totuuden, ja niin kirjan myyttisyys hävisi.

Elämänkertaromaanit ovat lukijan kannalta ongelma. Kun Panu Rajala julkaisi kirjan Intoilija I.K. Inhan elämästä, nousi häly. Se oli kirjoitettu minä-muotoon, eikä lukijalle paljastunut selvästi, mikä oli aitoa Inhaa, mikä aitoa Panu Rajalaa.

Samaa ihmeteltiin Helena Sinervon teoksesta Runoilijan talossa (2004), jolloin aprikoitiin, mikä oli Sinervon, mikä Eeva-Liisa Manneria itseään. Myös Anja Kauranen joutui kummastelun kohteeksi tunnetun teoksensa Pelon maantiede (1995), koska hän sotki omaan tekstiinsä muiden tekemää materiaalia.

Näin on ollut ja oleva. Lainailu ei ole rikos, jos tekijänoikeudet ovat ajallisesti jo kuluneet, mutta epärehellisyys on harvoin kovin kunnioitettavaa. Moni on kuitenkin kirjoittanut salanimellä tai julkaissut varjokynäilijän tekstejä omalla nimellään. Kirjallisuuskriitikot ovat usein heikoilla jäillä: mikä tässä on aitoa, mikä on huiputusta.

Mauri Sariola, Hannu Salama

Dekkaritehtailija Mauri Sariola työsti kirjoja solkenaan. Rahaa tuli myös solkenaan, mutta hänen tuhlaavainen pelaamispakkonsa johti kierteeseen. Kirjoja syntyi vähemmän samoin kuin palkkiorahoja tuli tilille. Hän hairahtui synnintekoon ja tuuppasi kirjan markkinoille muutamassa viikossa. Hän sortui tekemään Bill S. Ballingerin dekkarista plagiaatin.

Kirjallinen huijaaminen tuo harvoin huomattavaa rahallista onnea. Taideväärennökset ovat sen sijaan miljoonatienestejä, yksittäiskappaleista tyhmät maksavat valtavia summia. Väärennökset saattavat jäädä unholaan, koska väärennöksen uhri ei kehtaa nostaa asiasta kannetta.

Hannu Salama sortui puolestaan ”muistiongelmaan”. Syytetty kirjailija voi hyvin viitata puolustuksessaan tahattomuuteen – vaikkapa kirjoittamisprosessin aikaiseen huolimattomaan muistiinpanojensa tekemiseen. Salama jäi kiinni Suomen Kuvalehdessä vuonna 1975 julkaisemastaan nuoruuden runosta. Hän oli kopioinut Tauno Penttisen runon muistikirjaansa ja sen löydettyään luullut sitä omakseen. Kiinni jäi.

Taidetta piruillakseen

Kirjalliset väärennökset -teos alkaa huikealla ruotsalaispilalla. Se edustaa huijaustyyppiä, jota jokainen kriitikko ja asiantuntija kauhu-unissaan kavahtaa. Kyseessä on melkein teekkariluokan jäynä.

Kirjoittajat Sanna Nyqvist ja Outi Oja ottavat esille tositapauksen, jota on vaikea uskoa todeksi. Syksyllä 1946 kaksi ruotsalaisheppua, lääketieteen opiskelijoita, istui iltaa oluella. He olivat kiinnostuneita runoudesta ja pitivät sen aikaista runoutta kieleltään epäselvänä ja oikullisena. He saivat pirullisen päähänpiston.

Pojat keräsivät kirjahyllystä satunnaisia kliseitä, muokkasivat niistä liukuhihnametodilla uudenlaisia säkeitä, joita kuvitettiin seksuaalisilla ja uskonnollisilla sävyillä. Käsikirjoitus Bonnierille, ja niin myyntiin tupsahti Jan Wictorin Camera obscura. Sitä luonnehdittiin: ”Poikkeuksellisen kiinnostava esikoisrunokokoelma ja älykkään runoilijan avaus kirjallisuuden kentällä.” Joku osasi epäillä.

Kun teos ja kirjoittaja paljastuivat tekeleiksi, tilanne muuttui. Nuo samat säkeet olivatkin pian halveksittavia, mutta asiantuntijoiden kustannuksella. Kyse oli onnistuneesta provokaatiosta, jota oikeastaan osa taiteesta käyttää aivan normaalina metodinaan.

Vahinko, etteivät kirjan tutkijat käsittele tapausta Selo. Suuri 1970-luvun kirjallinen komeetta oli Hans Selo (Hans Selonen), jonka romaani Diiva (1970) sai ilmestymisvuonnaan H.J. Erkon palkinnon. Palkintohan on Helsingin Sanomain leirin, joka kyhäsi siitä mediasirkuksen.

Uutuus sai lehden sivuilla ylimitoitetun ylistyksen, jota pidettiin hyvänä pilana. Teos oli sokkeloista sanaleikkiä ja mystistä mielen koukerointia. Yleinen epäilys oli, että sen oli työstänyt muuan liukaskielinen toimittaja. Kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Tuomas Anhava kertoi pari vuotta tapahtuman jälkeen, että hänen lehdelleen tuputettiin jatkuvasti selomaisia käsikirjoituksia.

Kuinka aito on Kalevala?

Kuinka aitoa ja suomalaista on kansallisromantiikan suomalaisuus? Kyse taitaa olla muualta tulleista kansallisuusinnon heijastuksista. Elias Lönnrot keräsi, lajitteli, ryhmitteli ja loi kokonaisuuden, jota ei ennen häntä ollut olemassa. Aikakauden parhaimpiin asiantuntijoihin lukeutunut professori M.A. Castren suitsutti: ”Koko Kalevalassa ei ole ainuttakaan tohtori Lönnrotin itsensä sepittämää säettä.”

Palvovan todistuslausunnon musersi itse Lönnrot: ”Välistä on aika harvoin täytynyt liitteeksi joku säije lisätä itsepäästäni. Olisi ehkä tarvinnut ne erittäin merkitä, mutta vähäpä semmoisia on siksikin, että nekään asiaa muuttavat.” Reilulle kuudelle kymmenelle prosentille joko löytyy läheinen vastine keruuaineistosta tai Lönnrot on koostanut ne kansanomaisesta materiaalista. Siis vähän niin kuin Raamattu, sieltä täältä kasattua, monelta lainailtua.

Kirjalliset väärennökset ei kerro vain väärennöksistä, vaan myös lainailusta. Sen jakama tieto luo kirjojen ystäville tuskaa ja panee epäilemään. Myös tämä kirjoitus sisältää paljon lainailua.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Gaudeamus 2018.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt