Kirjailija tekee valkoisista ja Mannerheimista niin rikollisia ja julmia kuin mahdollista

Psykiatri, poliitikko Pirkko Turpeinen-Saari (sd.) kuvailee marsalkka Mannerheimin tunneköyhäksi ja vallanhimoiseksi narsistiksi.

Putoaako pohja itsenäisyytemme juhlinnalta: jos valkoinen Suomi perustuu brutaaliin väkivaltaan, jonka tekijöitä ei koskaan saatettu tutkittaviksi, oikeuteen tai tuomittu? Pirkko Turpeinen-Saari vie C.G.E. Mannerheimin lokaan, mutta nostaa suureksi ihanteekseen punaisten Suomen Kansanvaltuuskunnan diktaattori Kullervo Mantereen.

Hämmästyttävä, provosoiva, vihaa lietsova kärjistys oli pakko lukea. Paljon kirjassa oli myös sellaista, joka oli hyvä kerrata: kuinka yksioikoinen voikaan voittajien oikeus ja historiankirjoitus olla!

Kirja sisältää kolmannenkin henkilöulottuvuuden, Jugoslavian sisällissodan Bosnian serbikenraali Ratko Mladicin. Koska Turpeinen-Saaren pääisku osuu suomalaisiin historia-asetelmiin, en tässä kuvaile niinkään kirjoittajan selontekoa ja näkemyksiä tavattoman monimutkaisista Balkanin sodista.

Oman marskimme tunnemme päällisin puolin, mutta punaisia sisällissodassamme (tai punakapinassa) johtanut Kullervo Manner on jäänyt varjoon. Hän oli yksi vuoden 1918 aikaisista vallankäytön vastavoimista valkoisten sotapäällikkö Mannerheimille.

Ei Manner mikään rauhankyyhkynen ollut, vaikka Turpeinen-Saari häntä romantisoi. Manner oli silloisten demareiden äkkijyrkkää siipeä, joka kaappasi vallan ja syrjäytti porvarien hallitseman senaatin. Toki hän piti pehmeän puheen mm. eduskunnassa tammikuussa 1918, mutta sosialismiin pyrkiminen palveli sittenkin Neuvosto-Venäjän kapinaväen, myöhemmin kommunistien – tavoitteita.

Maamme luisuttua sisällissotaan sekä valkoiset että punaiset kovensivat omia rivistöjään niin fyysisen voiman kuin henkisten asenteiden suhteen. Niinpä demokraatti-Mannerista tuli omiensa joukoissa Suomen diktaattori, ja suhtautuminen viholliseen oli vailla inhimillisyyttä. Sekä punaisten että valkoistenkaan johto ei kyennyt hillitsemään omien joukkojensa julmuutta jopa jo hävinneitä kohtaan.

Ihmisistä tuli raakalaisia

Lahtari, punikki & teurastaja ei totisesti ole valoa ja toivoa jakava historiankirjoitus. Se on rehellisesti puolueellinen näkemys suomalaisen jumaloidun itsenäisyystaistelun pimeistä puolista.

Kirja on kuitenkin – kuten kuvaamansa sota ja sen jälkeinen Suomi – mustavalkoinen. Kullervo Manner ei ollut pulmunen, vaikka kirjoittaja niin antaa ymmärtää. Kullervo Mannerin sosialismi olisi vienyt samaan kuin Kalevi Sorsan (sd.) sosialistinen Suomi, siitä olisi muotoutunut yksi harmaa harkko globaalikommunismin hataraan kivijalkaan. Sosialismi söi lapsensa:

Manner ja tuhannet muut punauskovaiset kuolivat aatetovereittensa Otto Wille Kuusisen ja Josif Stalinin keskitysleireillä.

Sisällissota syntyi molemminpuolisesta halusta totaaliseen valtaan. Punaiset provosoivat tuloksellisesti valkoisia, roskajoukkiot pilasivat punaisten kauniit puheet, rivistöt eivät olleet millään tavoin johtajiensa hallinnassa. Kun vihollinen toimi miten halusi, vastapuoli teki samoin. Kun sitten valkoiset pääsivät voitolle ja täyteen herruuteen, he tekivät kaiken miten halusivat ja monin kerroin verisemmin.

Kirjassa valkoisista ja Mannerheimista tehdään niin rikollisia ja julmia kuin mahdollista. Jos ja kun tässä luetelluista valkoisten synneistä kuitenkin huomattava osa on valitettavasti täyttä totta, ei Turpeinen Saaren 1920- ja 1930-luvuista maalaama kuva ole autereista itsenäisyysromantiikkaa. Nuo vuosikymmenet kuluvatkin itävihan ja sotaan valmistautumisen merkeissä. Esimerkiksi Mannerheimin Pietariin kohdistuneet valloitushalut ja itärajan ylitysretket ovat jälkiviisaan silmissä käsittämättömiä.

Onko historialtamme pyydetty anteeksi?

Kun Suomi viettää ensi vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlia, samalla tulee kuluneeksi Mannerheimin syntymästä puolitoista vuosisataa. Voiko häneen ja voittaneisiin valkoisiin kohdistuva halveksunta – liki viha – vähentää juhlimisen perusteita? Voiko punainen Suomi unohtaa ja antaa anteeksi valkoisen, voittaneiden terrorin? Sen mittasuhteet olivat huimat. Samoin 1940-luvun Suomi-Neuvostoliittosodat olivat vankileirijulmuudessaan kansainvälisesti vertailtuna huippuluokkaa.

Menneisyyden katkeruus hiipii tähän päivään kumpujen yöstä. Tyytymättömyys tämän hetken taloustilannetta ja maan hallitusta kohtaan horjuttaa myös omalta osaltaan kansallisten ikonien asemaa. Porvarihallitus nähdään tarkoitushakuisesti vähäväkisten vihollisena.

Vaikeassa asemassa tässä hallitusvastaisessa asetelmassa on nykyinen oppositiopuolue RKP, ruotsinkielisemme kun eivät ole koskaan olleet mitään vähäväkisiä.

Samalla vanha miehittäjänaapuri Venäjä kirjoittaa uudelleen historiaansa täysin haluamallaan tavalla. Ensin Pietarissa paljastetaan Mannerheimin muotokuvaveistos hänen kaupungissa tapahtuneen palvelusaikansa muistoksi, seuraavaksi saman kaupungin ”kansalaiset” ovat sotkeneet sen moneen kertaan. Edessä taitaa olla suomalaisen nöyryytys: reliefin poisto.

Putinin Venäjä on aiemmin ilmaissut historiankäsityksiään, jotka on otettu hämmästyksellä vastaan lännessä. Venäläinen tuomioistuin on päättänyt, ettei Neuvostoliitto hyökännytkään toisen maailmansodan alussa Puolaan. Talvisodan kanssa asia taitaa olla samalla tavalla. Jo aiemmin tänä vuonna maa kertoi, että oikeastaan länsimaat olivat syypäitä 2. maailmansotaan.

Turpeinen-Saari syyllistää länsivallat aina näihin päiviin saakka. Saako Vladimir Putinin Venäjä hänen silmissään kaiken anteeksi: omintakeisen historiankirjoituksen, sen kritiikin kieltämisen, sensuurin, yksipuoluejärjestelmän, valloitukset?

Mitähän Tanner sanoisi?

Marsalkka C.G.E. Mannerheim on valkoisen, itsenäisen Suomen kunnioitetuin sankari. Vaikka toisen maailmansodan jälkeinen suuri muutos tiesi häneen kohdistuvaa arvostelun ja pilkan lisääntymistä, hänen asemansa kansakunnan suurmiehenä on yhä kiistaton.

Psykiatri Turpeinen-Saaren näkemys marskin tunneköyhyydestä on totta. Suhtautuminen hävinneisiin vankileireillä oli julmaa. Sotavankien kohtelu 2. maailmansodan aikana oli sekin hävettävää. Marski tiesi syntinsä, mutta varjeli hipiäänsä narsistin tavoin. Porvarille tekee hyvää välillä kuulla omia ihannehahmojaan solvattavan.

Turpeinen-Saari on SDP:n riveissä varmaan joutunut keskusteluihin, miten hänen oma puolueensa suhtautuu maamme synkkään historiaan. Vaikka puolueen puheenjohtaja, monikertainen ministeri Väinö Tanner joutuikin Neuvostoliiton pahimpana vihollisena syrjään, hänen asevelisosialisminsa elää jopa vielä. Hän piti omalta osaltaan kansakuntaa kasassa.

En usko, että tämä kirja muuttaa SDP:n suhtautumisen kansalliseen traumaamme, mutta ensi vuonna itsenäisyyttä juhlittaessa soraääniä saattaa ilmaantua aikaisempaa enemmän.

Pirkko Turpeinen-Saari: Lahtari, punikki ja teurastaja. Marsalkka Mannerheim, Kullervo Manner ja Ratko Mladic historian henkilöinä. Into 2016.

Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt