Kenraali Kaarlo Kivekäs.

Kenraali Kaarlo Kivekäs pelasti Suomen sotilasdiktatuurilta

Kenraali Kaarlo Kivekäs ei kannattanut militanttihenkisten tapaan C. G. E. Mannerheimia presidentiksi, siksi tämä käänsi selkänsä sijaiselleen.

Vuonna 1919 Suomi eli suurta uhittelun aikaa. Sen sijaan, että maa olisi yrittänyt rauhoittaa olotilaansa, se Mannerheimin tapaan unelmoi Venäjän vallankumouksen pysäyttämisestä.

Heinäkuun 18. päivänä C. G. E. Mannerheim nimitti ylipäälliköksi kenraali Kaarlo Kivekkään. Mannerheim oli ehdokkaana presidentinvaaleissa vastassaan Kaarlo J. Ståhlberg. Mannerheimin kannattajakunta koostui suojeluskuntalasista, monarkiaa haaveilleista ja itsenäisyysaktivisteista. Nämä keskitettyä hallitusmuotoa tavoitelleet eivät nähneet tasavaltalaisuutta hyvänä, vaan painostivat Ståhlbergia luopumaan.

Sotavoimat vaikutti olevan hajoamisvaarassa, jollei Mannerheimia valittaisi. Kuului uhkaus, jos Ståhlberg valittaisiin: ”Huomenna Pohjola on tulessa ja täällä yhdytään siihen”.

Tässä Kaarlo Kivekäs – klikkien ulkopuolelta – astui ratkaisijaksi. Hän kertoi armeijassa vallitsevasta uhittelevasta hengestä maan hallitukselle ja kielsi sotilaita sekaantumasta politiikkaan. Hän antoi heinäkuun 27. päivänä 1919 selväsanaisen päiväkäskyn:

”Tänään Suomen Eduskunta laillisessa järjestyksessä valitsee Suomen tasavallan presidentin. Vaadin, ettei sotaväki sekaannu politiikkaan, vaan tyynesti täyttää velvollisuutensa. Upseerien on pysyttävä viroissaan. Mielenosoituksellinen eronhaku on kurittomuutta ja isänmaallisuuden puutetta.

Soturit! Te olette taistelleet laillisuuden puolesta ja Te palvelette suojellaksenne laillista yhteiskuntajärjestystä. Älkää antakoon kenenkään, olkoon se kuka tahansa, johtaa Teitä harhaan. Älkää ryhtykö mihinkään mielenilmaisuihin. Oman maamme ja kansamme etu vaatii meitä juuri nyt, jos koskaan, täyttämään velvollisuutemme. Tämä käsky on luettava julki heti.”

Sotilas-Suomi ei toteutunut

Kivekäs itse valvoi varuskuntia ja varmisti, että käskyä noudatettiin. Kovan linjan sotilaat ja poliittiset yllyttäjät katkeroituivat.

Ståhlberg voitti Mannerheimin selvästi äänin 143 vastaan 50. Vielä vaalien jälkeenkin johtavat upseerit juonittelivat Mannerheimin nostamiseksi valtaan, mutta kenraalit Kivekäs ja Oskar Enckell olivat uskollisia hallitukselle.

Vanhat Haminan kadettiklubin jäsenet yrittivät antaa Kivekkäälle läksytyksen. Tämä joutui vihanpidon kohteeksi. Myös Mannerheim käänsi selkänsä Kivekkäälle eikä enää kutsunut tätä omiin tilaisuuksiinsa eikä myöhemmin halunnut muistaa Kivekkään ansioita. Kivekäs taisi katkaista Mannerheimin mahdollisuudet Suomen yksinvaltiaaksi?

Tästä Suomen kannalta käänteentekevästä episodista ei liioin Mannerheim kuin häntä tutkineetkaan ole kertoneet. Suorin sanoin on vain sotahistorioitsija Martti Turtola Mannerheimia kaunistelematta asian kuvaillut teoksessaan Mannerheim (Tammi 2016).

Suomalainen Venäjän armeijan kenraalimajuri Kaarlo Kivekäs oli livahtanut vallankumouksen pyörteistä läpi Venäjän Suomeen. Hänet nimitettiin 2. elokuuta 1918 vartiopataljoonien komentajaksi. Hän astui siis jo valkoisten voittamaan Suomeen. Vaikka hän tunsi tapahtumat Suomessa hyvin, hän näki asetelmat kriittisen ulkopuolisena. Kivekäs koki poliittisen tilanteen Suomen kannalta vaaralliseksi, ja tuli astuneeksi heimosotia valmistelevien varpaille.

Ruotsinkielisten tyrannia nostatti fennomaniaa

Kolmen armeijan kenraali –teos valaisee Haminan upseerikoulun tunnelmia suomalaisin silmin. Kivekäs kirjoitti itse paljon kokemuksistaan – Mannerheimia rehellisemmin ja suorasukaisemmin – vailla silotteluun keskittyneitä hovirunoilijoita. Ruotsinkielisten harjoittama halveksunta ja simputus kohdistui yhteiskunnallisesti alempaa yhteiskuntaluokkaa edustaneisiin suomen kielisiin, erityisesti Kivekkääseen, joka oli Haminaan tilannut suomen kielisen lehden!

Kivekkäällä oli onni – myös Mannerheimilla – olla kohtaamatta Haminassa toisiaan. Mannerheim ei koskaan antanut anteeksi itseensä simputusta kohdistaneisiin. Toisaalta Kivekäs suomen kielisenä ja moitteettomasti koulutuksensa suorittaneena ei siihen olisi alentunutkaan. Hänessä ei ollut ylimyksellisyyttä, päinvastoin: tiukkaa oikeudenmukaisuutta.

Kivekäs ehti uudistaa niin rannikkopuolustusta kuin tykistöä. Ennenkuulumatonta oli, että hänen määräyksestään komentokieli muutettiin suomen kielellä tapahtuvaksi, koulutus sen sijaan oli koulutettavista riippuen joko suomen ja ruotsinkielistä. Niin on toimittu jo sadan vuoden ajan.

”Ryssänupseerien” savustus

Kivekäs ei saanut kiitosta siitä työstä, jota hän teki myöhemmin kuuluisaksi tulleen kollegansa tykistökenraali Vilho P. Nenosen kanssa. Siinä missä Nenonen oli briljantti matemaatikko ja teoreetikko, Kivekäs taas harjaantunut tykistön käyttöön sotatilanteissa. Tykistön kehittämisen kiitokset kohdistuivat Nenoselle eikä vähemmän suositulle Kivekkäälle, jolta työt päättyivät jo 1932. Herrat tulivat keskenään toimeen, mikä koitui tykistömme myöhempien saavutusten perustaksi.

Vihanpito eri upseeriryhmien välillä kuumeni käsittämättömäksi. Venäjällä palvelleet leimattiin maanpettureiksi. Jääkäreiden kovaäänisenä esiintyi vihapuheen mestari Elmo E. Kaila – Akateemisen Karjala-Seuran ja Vihan Veljet -salaseuran johtaja. Hän laati entisistä Venäjän upseereista muistion, joka henkilö henkilöltä perusteli, miksi nämä Suomeen ”pesiytyneet” tuli poistaa puolustusvoimista.

Muuan korkea-arvoinen suomalaispäättäjä piruili Kivekkäälle: ”Kenraalihan venäläistyi Venäjällä ollessaan”. Tähän Kivekäs oli vastannut suorasukaiseen tapaansa: ”Kolmeenkymmeneen vuoteen minä en venäläistynyt, mutta Te näytätte jo kolmessa kuukaudessa saksalaistuneen.”

Kaila sai palopuheillaan ja kirjoittelulla paljon pahaa aikaan. Esimerkiksi Kivekäs menetti valtaansa ja nimitettiin tarkastajaksi, sitten hänet siirrettiin Suomenlinnan komendantiksi ja everstin virka muutettiin majurin viraksi. Nöyryytys oli näkyvä.

Kaarlo Kivekäs (1866-1940) yleni Venäjän suomenkielisistä upseereista korkeimpaan arvoon, kenraalimajuriksi ja divisioonankomentajaksi.

Vallankumouksen kaaoksessa ukrainalaiset valitsivat hänet atamaanikseen, kasakkapäälliköksi, hänen palveltuaan vuosikymmenet Venäjän kaakkoisosissa Pamirin vuoristoseuduilla. Siellä tadzikit muistavat hänet yhä oikeudenmukaisena hallintopäällikkönä ja pääkaupunki Horogin perustajana. Silti hän oli suomalaisempi kuin useat nuoren Suomen armeijan avainhenkilöt.

Jarmo Loikkanen & Mirko Harjula: Kaarlo Kivekäs, kolmen armeijan kenraali. Docendo 2017.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt