Pienimmällä mahdollisella marginaalilla – yhdellä paikalla – suurimman eduskuntapuolueen asemaan yltänyt SDP saa Suomelle mieleisensä hallituksen.
Kuten monasti aiemminkin vastaavassa tilanteessa, hallitustunnustelijan puolueille esittämät kysymykset ja niihin saadut vastaukset eivät tavoiteltavaa hallituspohjaa määrittele. Ratkaisu perustuu valtapoliittiseen yhtälöön, jonka muuttujina ovat niin parlamentaariset kuin ulkoparlamentaarisetkin tekijät.
Jos panee omat sympatiansa ja antipatiansa sivuun, on suhteellisen helppo nähdä, että SDP:n johdon näkökulmasta vasemmiston, vihreiden ja keskustan viisikko on selvästi luontevampi hallituspohja kuin mikään sen vaihtoehto. Poliittisen läheisyyden lisäksi se maksimoi suurimman hallituspuolueen vallan ilman välitöntä huolta kannatuksen vuotamisesta lähimpiin kilpailijoihin, jotka kaikki ovat sitoutuneet samaan hallitukseen.
Tulemme kyllä näkemään samat rituaalipainit kuin aina tärkeitä ratkaisuja koskevissa neuvotteluissa. Eivät ne tietenkään helppoja ole. Etenkään ne eivät saa näyttää helpoilta. Kaikkien osapuolten on saatava jotain millä voi perustella oman osallistumisensa hallitusyhteistyöhön. Asiaan kuuluu korostaa, ettei tämä tapahtunut ilman kovaa ponnistelua. Niin kukin osapuoli pystyy selittämään miksi joutui antamaan periksi osasta tavoitteitaan.
Hankalimmat kompromissit saatetaan julkaista vasta Euroopan parlamentin vaalien 26.5. jälkeen. Näin ehkäistään ylimitoitetuin odotuksin varustettujen omien äänestäjien pettymysreaktioiden purkautumista eurovaaleissa.
SDP:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyötä haikaileville muistutetaan, että puolueet ovat etääntyneet toisistaan sangen paljon kahden vuosikymmen takaisten sinipunan kulta-aikojen jälkeen. Suosittu väite on, että tämä johtuu kokoomuksen oikeistolaistumisesta. Väitettä voi testata esimerkiksi tarkastelemalla, onko kokoomus siirtynyt Sauli Niinistön puheenjohtajakauden jälkeen suuremmassa määrin oikealle kuin SDP Paavo Lipposen jälkeen vasempaan.
Erityisesti keskustassa puhutaan, että hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa johtaa vääjäämättä tappioon seuraavissa vaaleissa. Hallituskumppanina kokoomuksesta on luotu mielikuvaa jonkinlaisena rukoilijasirkkana, joka syö partnerinsa kesken aktin. Todennäköisempi syy vaaleissa romahtamiseen kuitenkin lienee, että tyytymättömyys hallitukseen koettelee ankarimmin pääministerin puoluetta. Niin on luultavasti vastaisuudessakin.
Valtionhoitajan asema on toki kuluttanut myös kokoomusta, joka on viimeisten 32 vuoden aikana ollut hallitusvastuussa 28 vuoden ajan. Eduskuntavaaleissa 1987 puoluetta kannatti 23,1 prosenttia äänestäjistä. Pitkällä aikavälillä suhteellisesta kannatuksesta on hävinnyt noin neljäsosa.
Nyt kokoomus valmistautuu oppositioasemaan, joka ei ole aivan helppo. Vasemmisto-keskustalaisen hallituksen ja kansallispopulistisen laitaopposition välissä joutuu herkästi kahden tulen väliin. Tältä vuosikymmeneltä tutuksi tullut oppositiotaktiikka – hallituksen kaikkien toimien silmitön vastustaminen – tuskin on järkevä, sillä istuntosalin oikealta laidalta vastustetaan vielä jyrkemmin sanakääntein. Perussuomalaisista ei pidä eikä voikaan mennä änkyräpuolelta ohi. Liberaaleja kannattajia ei saa päästää valumaan vihreisiin ja keskiryhmiin. Rakentavan opposition tontti on tarjolla, vaikka maltti ei olekaan muodissa.
Sitäkään ei kannata sivuuttaa, että eduskuntavaaleissa hyvin pärjänneiden vasemmiston, vihreiden ja perussuomalaisten äänestäjillä näyttää suuresta poliittisesta etäisyydestä huolimatta olevan yksi yhteinen piirre: eliitinvastaisuus.
Oma kenttä ja valmistelutyö on trimmattava uuteen asentoon. Puolueen kärkipoliitikkojen vapautuminen valtionhallinnon minuuttiaikatauluista tarjoaa myös heille toisenlaisen mahdollisuuden syventyä niin politiikan suuriin kokonaisuuksiin kuin vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Oppositiokausi on vahvistumaan tähtäävän puolueen vuoristoleiri, rankka mutta tarpeellinen.
