Tänä keväänä käydään kahdet Suomen ja Euroopan tulevaisuuden kannalta merkittävät vaalit: eduskunta- ja europarlamenttivaalit. Heinäkuun alusta Suomi ottaa vastuulleen EU-puheenjohtajuuden, jonka aikana määritellään niin tulevan komission kokoonpano kuin työohjelman keskeinen sisältö, joiden lisäksi neuvotellaan Euroopan unionin seuraavan monivuotisen rahoituskehyksen pääpainopisteet. Suomalaisilla on mainio tilaisuus keskustella Euroopan unionin suunnasta ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Voidaan siis liioittelematta puhua EU-politiikan supervuodesta!
Valitettavasti supervuoden loistoa hämärtää synkkä ja sitkeä sumu: Brexit.
Iso-Britannian EU-eroon on tätä kirjoittaessani ainoastaan kuusikymmentä (60) vuorokautta, kun eron – sopimuksella tai ilman – on määrä astua voimaan 29.3.2019. Pääministeri Theresa May vaikuttaa voimattomalta brittiparlamentin lukuisten fraktioiden edessä eikä EU voi tarjota enempää apua lannistetulle pääministerille tilanteessa, jossa valtaosa brittipoliitikoista ei näytä aidosti tavoittelevan hallittua eroa. Brittiparlamentin kuukausia kestänyt sisäpoliittinen tragedia ei näytä päättyvän edes aitoon uhkaan Belfastin rauhansopimuksen rikkoontumisesta kovan eron seurauksena – kova ero tuo kovan rajan.
Brexitin hallitun etenemisen näyttäessä yhä epävarmemmalta, kasvaa todennäköisyys politiikasta tutuille luoville ratkaisuille, kuten koko EU-eron lykkäämiselle. Tällekin purkkaviritykselle on kuitenkin rajansa: EU-eroa ei voi (tai pitäisi) lykätä yli kevään europarlamenttivaalien, koska Iso-Britannian pitäisi jäsenenä asettaa ehdokkaat vaaleihin ja brittimeppien paikat on jo jaettu EU-jäsenmaiden kesken. Toinen luova ratkaisu olisi uusi jäsenäänestys, mutta se loisi pohjan loputtomalle keskustelulle moninkertaisesta äänestämisestä ja kansan tahdon kunnioittamisesta.
Brittien sisäpoliittisen kriisin ratkeaminen kalkkiviivoilla tuntuu koko ajan kaukaisemmalta toiveelta. Lähes kaikilla paitsi pääministeri Mayllä ja tavallisilla brittikansalaisilla on enemmän voitettavaa kaaoksen pitkittämisessä kuin sopuisan ratkaisun löytämisessä. Kärsijöiksi joutuvat tietysti tavalliset britit – myös se sama nostalgianhuuruinen jengi, joka aikanaan äänesti EU-eron puolesta tavoitellessaan kadonneen imperiuminsa loistoa.
Brexit-sekoilua voisi seurata surullisen huvittuneena ellei se söisi niin paljon tilaa muilta EU-politiikan agendoilta ja maksaisi meille kaikille niin paljon. Veikkaan matalalla kertoimella, että keskustelemme Brexitistä lähes päivittäin vielä pitkälle vuoden 2020 puolelle eli yli europarlamenttivaalien, Suomen EU-puheenjohtajakauden ja hyvän matkaa uuden parlamentin ja komission toimikautta. Brexit syö energiaa EU:lta ja ruokkii EU-kriitikoita, populisteja, nationalisteja ja muita eri syistä kansainvälistä yhteistyötä väheksyviä tai siihen nurinkurisesti suhtautuvia tahoja. Tämä on valitettavaa tilanteessa, jossa katseen pitäisi olla vahvasti yhteisessä tulevaisuudessa niin Suomessa kuin muuallakin EU:n alueella.
EU-politiikan supervuosi on alkanut, mutta sitä varjostaa sateisen saarivaltion sisäpoliittinen kriisi, jolle ei näy loppua.
