Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallitusten näkyvin voimainponnistus tähän mennessä on ollut Suomen EU-puheenjohtajuuden hoitaminen. Kolmanteen puolivuotiskauteen 28 jäsenvaltion johdossa Suomi lähtikin kovin tavoittein.
Puheenjohtajuuskauden ohjelmassa tämä kiteytettiin seuraavasti: ”Suomen puheenjohtajakauden prioriteetteja ovat yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistaminen, kilpailukykyisempi ja sosiaalisesti eheämpi unioni, EU:n aseman vahvistaminen globaalina ilmastojohtajana sekä kansalaisten kokonaisturvallisuuden takaaminen.”
Nyt kun puheenjohtajuuskausi on takana, on paikallaan analysoida hallituksen suoritusta.
Onnistuttiinko kuuden kuukauden aikana vahvistamaan EU:n yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistamista? Miten kävi tavoitteelle kilpailukykyisemmästä ja sosiaalisesti eheämmästä unionista? Entä ilmastopolitiikka? Vahvistuiko siinä EU:n rooli globaalina ilmastojohtajana? Puhumattakaan kansalaisten kokemasta kokonaisturvallisuudesta?
Vastaukset edellä esitettyihin kysymyksiin riippuvat siitä, keneltä niitä kysyy.
Ymmärrettävästi hallituksen omat arviot puheenjohtajakauden saavutuksista ovat kiitettävät. Vuoden vaihteen alla haastateltu eurooppaministeri Tytti Tuppurainen (sd.) kehui Suomen jättäneen jäljen jokaisessa näistä tärkeistä tavoitteista.
Toisaalta jos samat kysymykset esitetään Brysselin keskeisille toimijoille tai vaikkapa Eurooppa-politiikkaan syventyneille tutkijoille, arvio on huomattavasti kriittisempi. Arvioissa puhutaan odotuksiin nähden lässähdyksestä. Samalla, kun suomalaisten virkamiesten panosta ja sitoumusta kiitellään, ihmetystä on aiheuttanut uuden hallituksen ministereiden laiska ote omilla sektoreillaan. Esimerkiksi Euroopan parlamentissa suomalaisia ministereitä, kiitettävästi omaa tonttiaan hoitaneen eurooppaministeri Tuppuraisen ohella, ei ole juuri näkynyt pakollisten alkuesittelyjen jälkeen. Kyse on toki tässäkin asiassa arvovalinnoista.
Myöskään Suomen suoritukset itselleen asettamien tavoitteiden osalta eivät ole kovin mairittelevia. Esimerkiksi prioriteettilistan kärkeen nostetussa EU:n oikeusvaltioperiaatteen vahvistamisessa Suomen suoritusta on luonnehdittu hämmentäväksi. Kaudella saatiin aikaan ristiriitainen ratkaisu, joka on vähemmän kunnianhimoinen kuin komission alkuperäinen ehdotus, jossa EU:n budjettia voitaisiin käyttää osana artikla 7 mukaista menettelyä oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta. Tätä taustaa vasten eurooppaministeri Tuppuraisen kommentti siitä, että Suomi onnistui parhaiten juuri oikeusvaltioperiaatteen lujittamisessa, tuntuukin oudolta.
Lässähdys koettiin myös EU:n ilmastojohtajuuden vahvistamisessa. On toki tärkeää, että joulukuun huippukokouksessa saatiin mukaan kirjaus, jonka mukaan EU pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2050, mutta ei yksimielisesti. Puola jättäytyi neuvotellun lopputuloksen ulkopuolelle. Myöskään Suomen tavoite EU:n laajentumisprosessin vauhdittamisesta ei toteutunut, kun Ranska esti Albanian ja Pohjois-Makedonian jäsenyysneuvottelujen käynnistämisen.
Silti isoimman ihmettelyn aihe ovat Brysselissä olleet Suomen toimet monivuotisia rahoituskehyksiä koskevissa neuvotteluissa. Rinteen ja Marinin hallitusten laatimaa pohjaa on arvosteltu vanhanaikaiseksi ja olemassa olevia rakenteita säilyttäväksi. Tulevaisuuden politiikasta, kuten liikenne-, energia- ja digitaaliyhteyksistä tai ilmastopolitiikasta, sen sijaan leikattaisiin suhteessa komission pohjaesitykseen. Leikkauslistalla on myös rajaturvallisuus, vastoin Suomen tavoitetta kokonaisturvallisuuden parantamisesta.
Eräiden Brysselin vaikuttajien arvioiden mukaan Suomen maine EU:ssa innovatiivisena ja eteenpäin katsovana jäsenmaana onkin nykyisen hallituskoalition aikana ottanut takapakkia ja hallituksen toimet ovat vieneet Suomen yhä lähemmäs EU:n jarruttamista ajavien maiden joukkoon. Tämän maineen muuttamisessa nykyisellä Marinin hallituksella ja tulevilla suomalaisilla EU-päättäjillä riittääkin tekemistä.
