Millaista on hyvä ulkopoliittinen keskustelu? Voitaisiin ajatella, että se olisi vuorovaikutuksellista mielipiteen vaihtoa ja asiantuntevaa punnintaa ajankohtaisista sodan ja rauhan peruskysymyksistä. Eduskunnassa käytiin tiistaina 20.10.2015 ulkopoliittinen keskustelu, joka osoitti, kuten Helsingin Sanomat totesi, ettei ”ulkopolitiikan suurista linjoista ollut puolueiden välillä erimielisyyttä”. Keskustelussa nousivat esille Nato, Venäjä, pakolaiskysymys, kehitysyhteistyörahojen leikkaukset, pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö ja vaikkapa kristittyjen vainot Lähi-idässä ja Afrikassa.
On olemassa inhottava väittämä, että ”jos kaikki ovat samaa mieltä, kukaan ei ole enää mitään mieltä”. Tiedämme, että kylmässä sodassa Suomessa syntyi ulkopoliittisen yksimielisyyden ja liturgian perinne. Oli kuljettava kaitaa polkua. Kriittinen näkemys, järkeväkin, oli vaikeaa, mutta keskustelun torjunta lopulta vahingoitti myös Suomea.
Eduskunnan jäsenet eivät pääsääntöisesti ole turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, vaan lähinnä sisäpoliittisin ansioin eduskuntaan valittuja lainsäätäjiä. Tämä näkyi tiistaina käytettyjen argumenttien ohuudessa. Näin onkin syntymässä helposti vanhan liturgian rinnalle uudenlainen liturgia.
Taipumus vanhaan liturgiaan on syvälle juurtunut, mikä näkyi etenkin eräissä vanhemman sukupolven edustajien puheenvuoroissa. Seppo Kääriäinen (kesk.) korosti, että ”Suomen ulkopoliittista linjaa on vankistanut laaja poliittinen yhteisymmärrys yli hallituksen ja opposition rajan”. Kääriäinen palautti debattiin 1980-luvun tunnelmointia. Varmasti hän hyvin tiesi, että Venäjän voimapolitiikan seurauksena on pakko avata keskustelua Suomen muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Vetoamalla laajaan yksimielisyyteen hän epäsuorasti torjuu uudet avaukset. Ihmiset ovat kuitenkin huolissaan tapahtuneista muutoksista, eivätkä huolet poistu vaikenemalla tai sisällöttömillä vakuutuksilla.
Eduskunnan keskustelu käytiin nimittäin vaikeutuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Kylmän sodan jälkeinen yhteistyön aika on toistaiseksi ohi ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Suomen asema ei ole ainakaan helpottunut. Venäjä on hylännyt kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ja alkanut vaalia turvallisuuttaan aseelliseen voimaan turvautumalla. Venäjä varustautuu myös Suomen rajojen tuntumassa talousvaikeuksista huolimatta.
Tätä Suomen turvallisuuden uudenlaista perusongelmaa Venäjän yhden rajanaapurimaan kansanedustajat eivät analysoineet riittävällä avoimuudella. Ulkopolitiikassa olennaista on oikea analyysi. Suomen turvallisuusympäristön ison kuvan muutoksien tunnistamisesta on tullut vaikeaa. Huolta voisi kantaa siitäkin, että Suomen yliopistoissa ei ole enää erityisiä Suomen ulkopolitiikan oppituoleja. Tämä näkyy argumenteissa. ”Kokonaisturvallisuus” ei ole käsitteellisesti avuksi, jos menossa on uusi geopoliittinen kilpavarustelu idässä.
Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) arvosteli kehitysavun leikkauksista Juha Sipilän hallitusta. Tämä on seurausta taloudellisista rajoituksista, ei ulkopoliittisesta linjasta. Sen sijaan Tuomioja on erityisesti vastuussa siitä, että Suomen turvallisuusympäristön suuria muutoksia ei ole ajoissa mittautettu Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Ulkoministeri Timo Soini (ps.) totesi varovaisin sanakääntein, että ”länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet eivät ole itseisarvo”, vaan ”niillä pyritään Venäjän toiminnan muuttamiseen Krimillä ja Ukrainassa”. On tunnettu tosiasia, että Venäjä haluaa heikentää EU:ta, jonka johdosta Ukrainan kriisi ylipäätänsä käynnistyi. Ukrainasta ei saanut tulla EU:lle lisävoiman lähdettä. Kaikki EU:n vastaiset puolueet EU:ssa ovat siten Kremlin liittolaisia.
Perussuomalaisten kansanedustajista esimerkiksi Tom Packalén pitkään kiisti Venäjän osallisuuden Krimin sotilaallisen haltuunottoon. PS:n ryhmäpuheenvuorossa Packalén ei Syyrian kriisin yhteydessä maininnut Venäjää, vaan katsoi, että ”yhä useamman toimijan liittyminen Syyrian sotaan mukaan on lisännyt jännitteitä ja monimutkaistanut Syyrian kriisin ratkaisua”. Sodan varsinainen syy, Syyrian hallinnon väkivaltaisuus talvella 2011 omia kansalaisiaan kohtaan, jää pimentoon. Packalén korostaa oikein, että ”YK:n rooli on myös vastaisuudessa tärkeä ratkaisun löytämiseksi”, mutta ei tuo esille, miten Venäjä esti YK:n aktivoinnin kriisin edetessä. Ulkoministeripuolueen ryhmäpuheenvuoro ei anna hyvää kuvaa siitä, että Suomi tarkastelisi Syyrian kriisiä objektiivisesti.
Krimin palautus talouspakotteilla ei ole todennäköistä, eikä Itä-Ukrainassa ole aito sopu näköpiirissä, mikä edellyttäisi Venäjän vetäytymistä alueelta. Vahinko on sitä paitsi jo tapahtunut. Mahdollisella sovulla saavutetaan parhaimmillaankin vain osittainen paluu aiempaan. Itä-Ukrainasta on tullut näillä näkymin ”jäätynyt konflikti”. Suomella on uusia vaikeuksia hoitaa Venäjän suhteita, jos Venäjän ja lännen konflikti syvenee.
Soini korosti aivan oikein myös, että ”Venäjä on Suomelle tärkeä”, mutta lisäsi että ”kannan huolta sen sisäisestä kehityksestä”. Venäjä on Suomelle tärkeä, mutta on olemassa raja, missä ”bilateraalisuhteet” eivät voi nousta niin merkityksellisiksi, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta järkkyisi. Suomi on silti hyödynsaajien kärjessä, jos Venäjän ja lännen suhteet paranevat. Bilateraalisuhteiden merkitys on kuitenkin estänyt Suomen liittymisen Naton jäseneksi. Tämä on oikeastaan vallitsevan ulkopoliittisen doktriinin sisäänrakennettu ”viisaus” tai yhä enemmän ”vitsaus”. Liittoutumattomuus on eittämättä menettänyt sikäli merkitystä, että se ei ole lisännyt vakautta lähiympäristössämme, kuten doktriinin uskottavuus edellyttäisi. Ruotsissa on alkanut avoin keskustelu Naton jäsenyydestä, mikä vielä eduskuntakeskustelun valossa ei ole käynnistynyt Suomessa.
Pertti Salolainen (kok.) ja eräät muut edustajat kuitenkin indikoivat aivan oikein, että Nato-keskustelun aika on tullut, vaikka olosuhteet sen käymiselle ovat vaikeammat kuin vaikkapa 2000-luvun alussa. Tämä keskustelu ajankohtaistuu, kun hallitus valmistelee jäsenyyden vaikutuksia koskevan selvityksensä, ja muuttuu pakonomaiseksi, jos Ruotsi päättää hakea jäsenyyttä.
Eduskunnan keskustelussa olisi erityisesti kaivannut mielipiteen vaihtoa niistä syistä, jotka liittyvät äkilliseen pakolaisaaltoon. Kyse on Syyrian sodasta, josta on kehittynyt lännen ja Venäjän ja sen liittolaisten välinen strateginen konflikti. Suomi saa nyt kantaa pakolaisten vastaanottajana vastuunsa siitä, että EU ei kyennyt sen paremmin kuin YK tai Yhdysvallatkaan estämään sodan eskaloitumista keväällä 2011. Oma erityinen vastuu liittyy Venäjän toimintaan, joka esti YK:ssa aloitteet tilanteeseen puuttumiseksi. Presidentti Vladimir Putinin tapaaminen Syyrian presidentin Bashar al-Assadin kanssa aiemmin viikolla kertoo karusti, miten vakavaan takalukkoon Syyriassa on ajauduttu. Ulkopolitiikka ei varmaan ole salatiedettä, kuten pääministeri Juha Sipilä (kesk.) keskustelussa totesi, mutta sen verran vaativasta tieteenalasta kuitenkin on kyse, että sen yhteydessä tehdyistä virheistä Suomenkin uudet velvoitteet pakolaisuuden hoitamisessa ovat seurausta.
Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.
