Viikolla eduskunta käsitteli hallituksen kehysriihessä sopimaa julkisen talouden suunnitelmaa vuosille 2019-22. Päähuomion kipakassa keskustelussa sai hallituksen työllisyyspolitiikka, erityisesti kaavaillut uudet toimet nuorten työllisyyden ja pk-yritysten työllistämisedellytysten vahvistamiseksi.
Samalla kävi ilmi se, ettei vasemmisto-oppositiota kiinnosta eniten työllistävien mikro- ja pk-yrittäjien työllistämiskynnyksen alentaminen. Ei, vaikka asiantuntijoiden mukaan yksilöperusteisen irtisanomisen helpottaminen toisi mukanaan viisinumeroisen määrän uusia työpaikkoja.
Pohjat keskustelussa veti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne. Seitsemän minuutin ryhmäpuheenvuorossaan hän onnistui moittimaan hallitusta paitsi liian kovista työllisyyskeinoista, vaatimaan toimia kasvun ja työllisyyden lisäämiseksi, moittimaan kehysriihen tuloksia näpertelyksi ja haukkumaan hallitusta siitä, ettei se uskalla tehdä rakenteellisia uudistuksia.
Hallituksen esittämien työllisyyskeinojen vaihtoehdoksi Rinne esitti oppivelvollisuuden pidentämistä, varhaiskasvatuksen uudistamista, ryhmäkokojen pienentämistä, aikuiskoulutuksen uudistusta ja peruskoulun korjaamista. Hyviä asioita kaikki, ja mikä parasta muun muassa peruskoulu on laitettu kuntoon tällä vaalikaudella edellisen hallituksen demariopetusministerien jäljiltä. Se ei kuitenkaan auta tällä hetkellä vailla työtä olevia tai yrityksiä, joilla on pulaa työntekijöistä.
Vaikuttaakin siltä, että tässä Rinteen ”kestävän työllisyyden” mallissa ainoa työllistävä vaikutus näkyisi julkisella sektorilla. Oikeasti välttämättömiin työmarkkinauudistuksiin SDP ei taivu. Siitä pitää ay-liike vaalirahoineen huolen.
Tämä siitäkin huolimatta, että vastuullisimmat SDP:n edustajat, kuten ministeri Lauri Ihalainen tai edustaja Ville Skinnari, ovat itse ehdottaneet ay-liikkeelle johtoroolia paikallisen sopimisen vauhdittamisessa tai mikro- ja pk-yrittäjien työllistämiskynnyksen alentamista irtisanomissuojaa tarkastelemalla. Tekojen sijasta työllisyyttä yritetään nostaa löysällä puheella.
Myöskään ne SDP:n toimet kasvun vauhdittamiseksi ovat epämääräiset. Ainoa varma asia on se, että SDP rahoittaisi eriarvoisuuden vähentämisohjelmansa kiristämällä veroja yli 600 miljoonalla. Veronkorotuksista valtaosa kohdistuisi pk-yrittäjiin. Se viimeistään varmistaisi sen, ettei kasvu tässä maassa kuuluisi kenellekään, ja nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoitukselta tippuisi pohja pois.
Tätä nykyä kaikki poliittiset puolueet vannovat korkeamman työllisyysasteen nimiin. Kilpajuoksua on jopa siitä, kuka lupaa ensi vuonna alkavalle hallituskaudelle korkeimman työllisyysluvun. Esimerkit Ruotsista, Tanskasta tai Saksasta osoittavat, että tie korkeampaan työllisyysasteeseen ja talouskasvuun käy rohkeitten työmarkkinauudistusten kautta. Paikallista sopimista on lisättävä ja paikallisen sopimisen kulttuuria vahvistettava. Näin varmistetaan se, että talouden väistämättöminä kriisiaikoina työpaikkojen määrä ei ole ensimmäinen joustava asia. Edellä mainitut maaesimerkit myös kertovat sen, että nämä muutokset voidaan tehdä myös ammattiyhdistysliikkeen omasta aloitteesta.
Siksi haastaisinkin nyt SDP:n Rinnettä ja hänen edustamaansa ay-liikettä yllättämään meidät positiivisesti. Siirtykää puheista tekoihin ja luokaa meille toteuttamiskelpoinen paikallisen sopimisen malli, jossa tavoitellaan liittojen vallan maksimoinnin sijaan maksimaalista työllisyyskehitystä. Se on paras tapa varmistaa hyvinvointiyhteiskunnan jatkuminen myös tulevaisuudessa.
