Viron hallitus poisti Narvan punamonumentit eli neuvostoaikaiset muistomerkit eilen 16. elokuuta. Näistä tunnetuin oli panssarivaunu T-34, jonka poistamisesta Verkkouutiset kertoi tässä.
Narvassa venäläiset ovat nyt surreet tankkiaan ja muistomerkkejään. Venäläisten ja muiden venäjänkielisten parissa ei kuitenkaan ole sellaista mielialaa, joka johti vuonna 2007 mellakointiin Tallinnan Pronssisoturi-patsaan poistamisen myötä.
Narvalaiset ovat jättäneet entisen panssarivaunun ja muiden muistomerkkien paikoille neilikoita ja kynttilöitä. Eesti Päevaleht kertoo, että vakavin protesti oli Narvan Pietarin aukiolla, jonne joku oli jättänyt revityn Viron passin.
Lisäksi joku lehden mukaan ”tiedetty ja tunnettu riehuja” oli käynyt huutelemassa Venäjän vallan vielä saapuvan takaisin ”vain silmänräpäyksessä”, jolloin virolaiset saavat kantaa vastuun moisesta ”sikamaisuudesta”.
Narvalaiset ovat myös käyneet haukkumassa kaupungin virolaista pormestaria Katri Raikia, jonka he itse valitsivat kaupunginjohtajakseen viime kunnallisvaaleissa.
Raik sanoo, että hän on vain hyvä kohde kansallisuutensa ja kielensä takia. Pormestari itse suhtautui skeptisesti punamonumenttien poistoon, joten maan hallitus päätti toimia.
Venäläinen historiaideologia estää dialogin
Virolaiselta kannalta kyse ei ollut muistomerkeistä, vaan niiden välittämästä itsenäisen Viron virolaisia loukkaavasta maailmankuvasta. Esimerkiksi T-34:n jalustassa olleessa kyltissä luki, että ”25.–26. heinäkuuta Leningradin rintaman joukot vapauttivat Narvan fasististen saksalaisjoukkojen käsistä”.
– Tankki oli ja on virolaisille vieraan vallan symboli ja heidän kärsimyksiään oikeuttava symboli, sanoo professori emeritus, historioitsija Rein Ruutsoo venäjänkieliselle RusDelfille.
Rein Ruutsoo oli yksi Viron itsenäisyyttä ajaneen kansanrintaman eli Rahvarinteen johtohahmoista. Hän oli yksi Neljänkymmenen kirjeen allekirjoittajista vuonna 1980.
Neuvostoajalle poikkeuksellisessa arvostelukirjeessä Eestin SNT:n puolueeseen kuuluva virolaisälymystö arvosteli tasavallan venäläistämistä ja viron kielen aseman heikentämistä. Ruutsoo joutui itsekin väittelemään filosofian tohtoriksi venäjäksi aiheella ”Elämänfilosofia porvarillisessa Virossa” Riiassa vuonna 1978.
Ruutsoon mukaan Venäjä ei olisi koskaan tunnustanut Narvaa osaksi itsenäisyytensä palauttanutta Viroa, jollei ”vuoden 1991 elokuun vallankaappausyritys olisi väliaikaisesti halvaannuttanut Moskovan”.
Arvostettu brittiläinen Itä-Euroopan tuntija Edward Lucas kehui äskettäin virolaisia siitä, että nämä tuntevat Venäjän ja venäläiset ja heitä tulisi vastedes kuunnella kuten Verkkouutiset kertoi tässä.
Ruutsoo huomauttaa, että konflikti venäläisten kanssa on jo ”sisäänkirjoitettu” heidän imperialistiseen ajattelutapaansa, jota vahvistetaan heti lapsuudesta alkaen. Se tekee dialogista mahdotonta. Historia nähdään ideologiana, jolla perustellaan päivänpolitiikkaa.
– Venäjän oppikirjoja täyttää imperiumin laajenemista oikeuttava henki. Naapurien alistamista tukee tekopyhyys, kuten ”Venäjä ei ole koskaan hyökännyt naapureidensa kimppuun” eli kaikki sen sodat ovat oikeutettuja, mutta ”toisten omaa emme halua, mutta omaamme emme salli vietävän” jne.
Ruutsoo muistelee, kuinka hänen piti jo neuvostoaikana oppia koulussa, kuinka ”jalot venäläisruhtinaat auttoivat pyyteettömästi virolaisia saksalaisia ryövärivalloittajia vastaan, tsaarien politiikka sai talouden kukoistamaan jne.” Neuvostoliiton koulujärjestelmä siis toisti tsaarinaikaista propagandaa.
– Jopa virolaiset koululaiset naureskelivat tällaiselle typeryydelle. Venäläisnuoret taas suuttuivat tästä. Sen nykypäivän ilmentymä on ”venäläisen maailman” ideologia, joka perustuu Venäjän sivilisaation ylemmyyden ideologialle. Putinilainen propaganda voimistaa historiaideologiaa ja luo dialogiin kykenemätöntä suljettua identiteettiä – ”Naše delo pravoe, pobeda za nami – tovarštši vperjod!” (”Meidän asiamme on oikea, voitto on meidän, eteenpäin toverit!).
Ruutsoo huomauttaa, että ”virolaisten historiakäsitys on Euroopan unionissa tunnustettujen peruslinjojen suhteen identtinen”.
– [Se] perustuu jaetulle ymmärrykselle kansainvälisen oikeuden ja demokratian olemuksesta. Tälle perustuvat myös arviot tapahtumista – niin historiassa kuin esimerkiksi Ukrainan tragediasta. Miehityshallinnon rikoksista muistuttaminen on virolaisille eräänlainen pakotetun vaikenemisen jälkeinen ”kompensaatio”. Sitä kuitenkin voimistaa jatkuva yhteentörmäys Venäjän historiaideologiassa syvennettävä järjestelmällinen valehtelu.
Ruutsoo mainitsee äskettäisen virolaislehti Postimehen tekemän kyselyn, josta selvisi, että narvalaiset eivät joko tiedä mitään virolaisten kyydittämisestä Siperiaan tai pitävät tosiasioita virolaisten väärennöksinä.
-Kansan omanarvontuntoa hyödyntävä historiaideologia (me olemme parhaat kaikessa!) on faktojen suhteen jo luonnostaan immuuni ja kyvytön dialogiin, toteaa Ruutsoo.
