Poliittiset puolueet ja eduskunta ovat kyenneet edistämään Suomen hakemusta liittyä Natoon hämmentävän tyylikkäästi. Sivistynyttä prosessia edisti jäsenyyden kannatus kansalaisten keskuudessa. Se minimoi poliitikkojen ylilyönnit paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes täysin.
Nato-kysymys on suuri ja periaatteellinen asia. Mikään ihme ei siis ole, että myös puolueiden gallupkannatuksissa on Nato-plussa tai -miinus. Selvänä ykköshyötyjänä on ollut kokoomus. Syy on selvä. Puolue on kannattanut liittoutumista jo pitkään ja puolustanut maanpuolustusta myös niinä aikoina, jolloin se ei Suomessa ole ollut muotia.
Kun poliitikot palaavat eduskunnan kesätauolta alkaa valmistautuminen tuleviin eduskuntavaaleihin. Aika lailla turhaa on esittää arvioita siitä, onko Nato-päätöksellä vaikutusta ihmisten äänestyskäyttäytymiseen vai keskustellaanko maalis-huhtikuussa enemmän työllisyydestä, ruoan- ja polttoaineiden hinnoista tai joistakin jo aivan uusista teemoista. Mutta ehkä hakemuksen jättäminen kuitenkin yhdisti joitakin enemmän kuin toisia ja selvää on, että itse päätös jakoi sisäisesti joitakin puolueita enemmän kuin julkisuuden kautta saattoi päätellä.
Politiikka henkilöityy vuosi vuodelta yhä enemmän, on ilmiön järkevyydestä mitä mieltä tahansa. Kiistatta Nato-prosessi oli tässä suhteessa kahden kauppa, tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin.
Suomen järjestelmässä presidentti ei ole puoluepoliitikko. Tämä näkyi Niinistön toimissa aivan erityisesti. Monet Nato-jäsenyyden kannattajat ehtivät jo polttaa proppunsa, kun päämies panttasi omaa kantaansa ja toi esiin runsaasti haasteita, joita jäsenyydestä seuraisi. Kuumakallet eivät ymmärtäneet, että sitouttamisprosessi ei voi olla mikään jyrähdys, vaan sen pitää tapahtua monipuolisen keskustelun kautta.
Pääministeri Marin oivalsi pienen alkukankeuden jälkeen nopeasti, mitä kello oli lyönyt. Hän irrottautui itsenäisesti puolueen vanhoillisesta, Amerikkaa karsastavasta siivestä, ja alkoi viedä SDP:ta ja koko hallitusta kohti jäsenyyshakemuksen jättämistä.
Keskustalle ei liittoutumattomuuden hylkääminen ollut sunnuntaikävely. Nuorille ihmisille saattaa olla yllätys tieto siitä, että muutama vuosikymmen sitten Neuvostoliiton ykkössuosikkipuolue Suomessa ei oikeastaan ollut kommunistiliike, vaan Maalaisliitto, myöhemmin keskusta. Luin Venäjän hyökkäyksen jo alettua erään tunnetun keskustaveteraanin syntymäpäivähaastattelun. Ohjeet valtiojohdolle olivat entiset: itänaapurin kanssa pitää keskustella sovun hengessä. Onneksi puheenjohtaja Annika Saarikko oli hereillä, eikä uskonut menneisyyden kuiskaajia ja ymmärsi, että naapuri halusi Ukrainan kysymyksessä sotaa, ei neuvotteluja.
Vaikeinta liittoutuminen on taatusti ollut vasemmistoliitolle. Alun perin puolue oli päättänyt jättää hallituksen, jos Nato tulisi esityslistalle. Li Andersson on tehnyt sen, mikä hänelle on ollut mahdollista. Kun kuuntelen vasemmistoliiton Nato-vastustajia, myönnän tuntevani myötätuntoa ministeri Anderssonia kohtaan.
Nato-juna on raiteilla hyvin. Mutta kysymys kuuluu, oliko viime kuukausien tapahtumilla vaikutusta kevään hallitusneuvotteluihin? Virallinen vastaus tietenkin kuuluu, että vaalitulos ratkaisee. Vastaus on klisee, mutta ei silti pelkkä hokema. Uudehkon valtiosäännön voimassa ollessa pääministerin paikka on aina mennyt suurimmalle puolueelle.
Maa tarvitsee vaalien jälkeen hyvähenkisen hallituksen, joka ymmärtää, että talouden realiteetit ovat haastavat, ja että Suomen tulee satsata nykyistä enemmän omiin vahvuuksiinsa. Itse olen tehnyt johtopäätökset Nato-prosessista pelkästään julkisuuden kautta. Sillä menetelmällä en ole voinut välttyä käsitykseltä, että käyty turvallisuuspoliittinen keskustelu ja tehdyt toimet ovat lähentäneet kokoomusta ja SDP:ta. Kuluvat kuukaudet näyttävät, oliko arvio oikea.
