Vladimir Putinin Ukrainaan kohdistamaa ”sotilaallista erikoisoperaatiota” on usein luonnehdittu Venäjän vanhakantaisen imperialismin ilmentymäksi. Tällainen tulkinta nähdään yhä vakiintuneemmin osana Venäjä-analyysin valtavirtaa.
Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa romahti, Venäjän federaatio jäi Centre for Defence Strategies -ajatushautomon tutkijana toimivan Richard Cashmanin mukaan yhä rakenteeltaan ja mentaliteetiltaan imperiumiksi.
Läntiset johtajat kuitenkin kaihtoivat käsittelemästä maan imperialistista luonnetta poliittisten ja diplomaattisten ongelmien pelossa uskoen kykenevänsä integroimaan sen kumppaniksi ja osaksi eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria. He myös pelkäsivät ruokkivansa Kremlin väitteitä, joiden mukaan länsi pyrkii hajottamaan Venäjän.
– Kenties juuri näistä syistä imperialismin leimaa on viimeaikoina useimmiten käytetty siinä mielessä, että Moskova olisi Vladimir Putinin johdolla ”omaksunut uudelleen” imperialistisen ajattelutavan. Todellisuudessa on kuitenkin mielekkäämpää tarkastella nyky-Venäjää imperiumin edelleen jatkuvan rappeutumisen viitekehyksessä, Cashman sanoo Atlantic Council –ajatuspajan julkaisemassa artikkelissa.
Imperiumi menetti hänen mukaansa vuodesta 1989 alkaen ulkokehänsä Keski- ja Itä-Euroopassa, mutta on sen jälkeen pyrkinyt pitämään väkivalloin kiinni keskeisemmiksi katsomistaan Tšetšeniasta, Georgiasta ja Ukrainasta.
– Nyky-Venäjän imperialistisen identiteetin tunnustaminen ei tee politiikasta ja diplomatiasta yhtään helpompaa, mutta se voi auttaa välttämään harhakuvitelmia, hän toteaa.
”Federaatio” ei ole federaatio
Kun Neuvostoliitto oli luhistunut, Venäjän federaation oli tarkoitus muodostua alueista, joiden kuvernöörit valittaisiin vapailla vaaleilla. Aluksi niin myös tapahtui, mutta malli jäi Cashmanin mukaan lyhytikäiseksi ennen paluuta tiukan keskusjohtoiseen malliin. Sama pätee talouteen: reuna-alueilla tuotettua hyvinvointia imetään maan ydinalueille siirtomaavallan malliin.
Tätä taustaa vasten on luontevaa, että Ukrainaan, jota Kreml pitää olennaisena osana Venäjän ydintä, mobilisoidaan suhteettoman paljon etnisesti ei-venäläisiä sotilaita federaation reuna-alueilta, kun taas Moskovan ja Pietarin kaltaisissa suurkaupungeissa keskitytään vaalimaan rauhallista ilmapiiriä.
Paljastavaa on Cashmanin mielestä myös se, että Kreml on käsitellyt Neuvostoliiton romahduksen yhteydessä itsenäistyneitä valtioita ”lähiulkomaina”, joiden suvereniteetti on sen mielestä vain osittainen. Siksi niitä ei edes vakoile Venäjän ulkomaantiedustelusta vastaava SVR, vaan sisäinen turvallisuuspalvelu FSB.
– Ratkaiseva merkitys on sillä, että Venäjä ei 1989–1991 kokenut ratkaisevaa sotilaallista tappiota, kuten muille eurooppalaisille imperiumeille Saksalle, Itävalta-Unkarille ja Osmanien Turkille oli aiemmin tapahtunut. Vaikka Venäjä kärsisi strategisen tappion Ukrainassa, sitä ei miehitetä eikä sitä pakoteta mukautumaan imperialismin jälkeiseen todellisuuteen, Cashman toteaa.
Neuvostoliiton hajoamisprosessi ei hänen mukaansa suinkaan päättynyt vuonna 1991, vaan se jatkuu edelleen. Tämän tosiseikan tiedostamisen tulisi hänen mielestään johtaa realistiseen politiikkaan, joka pyrkii ennen kaikkea tukemaan Venäjän imperiumin entisiä alusmaita – ei tekemään kompromisseja Kremlin kanssa.