Vladimir Putin kysyi vuonna 2018, että ”Mihin tarvitaan maailmaa ilman Venäjää”. Reilu vuosi sitten vankilasta vapautui hänen vangitsemansa venäläinen oppositiopoliitikko Ilja Jašin. Vuonna 2024 Jasin taas sanoi: ”Venäjän hajoaminen olisi katastrofi, ei ainoastaan meidän maallemme ja kansalle, vaan tragedia koko maailmalle.”
Kansainvälisen politiikan asiantuntija Andrei Tšahojan käyttää tätä vertailua Kyiv Independentin kirjoituksessaan esimerkkinä siitä, että vaikka vangitsija ja vanki eroavat monissa asioissa näkemyksillään, ”molemmat ovat sokeita Moskovan hyökkäyksen juurisyylle”.
– Se on väkivallalla ja petoksella luotu imperiumi, joka on naamioitunut kansakunnaksi. Kumpikaan heistä ei ole valmis kohtaamaan tätä perustavanlaatuista valhetta, joka ankkuroi koko maan politiikan, kulttuurin ja itseymmärryksen. huomauttaa Tšahojan.
Venäjän imperialismi johtuu siitä itsestään – ei johtajista
Tšahojan mainitsee, että ikiaikainen venäläinen kolonialismi on tällä vuosituhannella jatkunut sotina Tšetšeniaa, Georgiaa ja Ukrainaa vastan.
– Se ei jatku minkään yksittäisen johtajan tai hallinnon ansiosta, vaan kollektiiviseen psyykeen juurtuneen ajattelutavan kautta. Vuosisataisten valloitustensa myötä Moskova on määritellyt hyökkäyksen puolustukseksi. Tämä taas suojaa venäläistä yhteiskuntaa siltä, että sen ei tarvitsisi kohdata rooliaan imperiumin ja sen väkivallan ylläpitämisessä.
Tšahojan mainitsee myös miehensä työn jatkajan Julia Navalnajan, joka on vastustanut Venäjän dekolonisaatiota. Navalnajan mukaan ”nämä ’dekolonisoijat’ eivät kykene selittämään, miksi ihmisiä, joilla on yhteinen tausta ja kulttuuri, pitäisi keinotekoisesti jakaa.”
– Ymmärtääkseen, kuinka absurdi mutta samalla loukkaava tämä väite on, tarvitsee vain muistaa Putinin perustelut rikolliselle sodalle, jota Moskova käy Ukrainaa vastaan. Venäjän tyrannit ovat käyttäneet vuosisatojen ajan “veljeskansa”-retoriikkaa. Miten Tatarstanin, Dagestanin tai Sahan tasavallan ihmiset päätyivät ”jakamaan yhteisen taustan” moskovalaisten kanssa? Sitten, että heidät kaikki kolonisoitiin.
Tšahojan toteaa, ettei venäläinen kolonialismi ole perustunut rotuun, vaan ”yhtä väkivaltaiseen ‘samuuden ideaan’” eli venäläistämiseen. Tähän on kuulunut myös kolonisoijan normien omaksuminen.
”Venäjän oppositio ei voi olla syyttämättä muita”
Venäläinen oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza taas on väittänyt, että ”kollektiivista vastuuta eivät kanna vain venäläiset, vaan myös länsimaiset johtajat, jotka ‘kaikkien näiden vuosien ajan ostivat kaasua Putinilta, kutsuivat hänet kansainvälisiin huippukokouksiin ja levittivät punaisia mattoja.’”
Tšahojan ihmettelee Kara-Murzan kommenttia pohtimalla, miten ”jopa kaikkein valistuneimmat ajattelijat niin sanotussa venäläisessä oppositiossa eivät voi olla yrittämättä löytää jotakuta muuta syylliseksi venäläisten ukrainalaisia vastaan tekemiin sotarikoksiin — vapauttaen heidät vastuusta tai ainakin vähätellen sitä.”
– Esittämällä Venäjän kansan Putinin hallinnon passiivisena uhrina opposition edustajat paradoksaalisesti oikeuttavat putinismin — Moskova-keskeisen, alistamiseen perustuvan kolonialistisen järjestelmän uusimman inkarnaation, joka on naamioitu nationalismiksi. Sen sijaan että oppositio myöntäisi kollektiivisen vastuun, se jatkaa Venäjän väestön erottamista valtion teoista ja näin käytännössä vahvistaa kieltämisen ja osallisuuden kulttuuria sen haastamisen sijaan.
Tšahojan ihmettelee, että jos 140 miljoonaa venäläistä vapautetaan vastuustaan, “miten he oppivat, että apatia mahdollistaa epäoikeudenmukaisuuden?”
– Ja milloin he kohtaavat Venäjän verisen historian — puhumattakaan sen sovittamisesta?
”Putin vain sanoittaa sen mitä venäläiset ajattelevat”
Kirjoittaja huomauttaa, että lännessä monet haluavat uskoa, että Venäjän kansa on vain valtiopropagandan uhri, mutta ”todellisuus on monimutkaisempi”.
Esimerkiksi Venäjä-tutkija Jade McGlynn on todennut teoksessaan ”Russia’s War”, että Ukrainan-vastainen sota on varsin suosittu Venäjällä eikä sitä voida selittää pelkällä hallinnon pelolla. Putin ei muokkaa venäläisten näkemyksiä, vaan pikemminkin sanoittaa ne.
– McGlynn huomauttaa, että monet venäläiset hyväksyvät Moskovan narratiivin, koska myöntää oma osallisuutensa kansanmurhasotaan olisi liian tuskaista. Tämä joukkoharha, yhdistettynä ukrainalaisten epäinhimillistämiseen, käynnistää noidankehän, joka mahdollistaa laajamittaisen tuen julmuuksille tai välinpitämättömyyden niitä kohtaan, kirjoittaa Tšahojan
”Venäläisestä oppositiosta saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä”
Kirjoittaja kertoo, että hän on törmännyt kahteen näkökulmaan venäläisestä oppositiosta. Kumpikaan ei ole hänen mielestä väärä, vaan voivat päteä samanaikaisesti.
– Ensimmäinen väittää, että kuka tahansa, joka nousee Putinia vastaan, on historian oikealla puolella ja ansaitsee tukensa.
Toinen taas katsoo, että ”Jašinin, Navalnajan ja Kara-Murzhan kaltaiset hahmot aiheuttavat usein enemmän haittaa kuin hyötyä”
– He vaativat pakotteiden purkamista, luvaten demokratiaa Venäjälle (mikä minusta vaikuttaa mahdottomalta ilman dekolonisaatiota) ja tuomitsevat Putinin, mutta epäonnistuvat kohtaamaan Venäjän aggression syvemmät lähteet.
Tšahojan listaa näiksi lähteiksi ”ihmisten toimijuuden riistämisen, katkeruuden narratiivin ylläpitämisen ja Venäjän kansakunnallisuuden suuren valheen vaalimisen.”
Hän myöntää, että ”Venäjällä tai maanpaossa on yksilöitä, jotka vastustavat rohkeasti Putinin hallintoa, mutta termi ”venäläinen oppositio” ansaitsee tarkastelua”.
– ”Venäjä” on synonyymi imperialismille ja alistamiselle, kun taas ”oppositio” edustaa demokratiaa, vapautta ja vastuullisuutta — käsitteitä, jotka ovat perustavanlaatuisesti yhteensopimattomia, toteaa Tšahojan ja päättää:
– Niin kauan kuin Venäjä pitää kiinni imperiaalisesta eetoksestaan, Putinin kritiikki kohdistuu vain seuraamuksiin, ei mielivaltaisen väkivallan perimmäiseen syyhyn.