Valtiovarainministeriön virkamieslaskelman mukaan Suomen julkisen talouden kestävyysvaje on kolme prosenttia bruttokansantuotteesta eli yhdeksän miljardia euroa. Sixten Korkmanin ajattelutavan mukaisesti on vaikeaa tehdä tarvittavia tasapainotustoimia yhden eduskuntakauden aikana. Siksi tasapainottaminen ehdotetaan tehtäväksi kahdessa eduskuntakaudessa 6+3 mallilla. Mutta tämäkään summa ei ole riittävä. Julkiseen talouteen pitäisi saada väljyyttä, jotta vanhaa järjestelmää ei vain betonoida karsittuna. Resursseja tarvitaan myös uusiin hankkeisiin.
Valitettavasti talouspolitiikan harjoittaminen Suomessa ei ole johdonmukaista vaan aaltoliikemäistä. Juha Sipilän hallitus laittoi taloutta sekavan kauden jälkeen kuntoon myös tuskallisin keinoin. Porvarihallituksen punavihreä antiteesi, uusi talouspolitiikka, voitti vaaleissa 2019. Rahaa oli. Velkaa saattoi ottaa, koska sitä ei tarvinnut maksaa takaisin, eikä sille tarvinnut maksaa korkoa. Epä-älyllisen populistisen talouspolitiikan ajatus oli, että mitä enemmän rahaa annetaan, sitä paremmin asiat sujuvat. Kepun talousehdoilla pyyhittiin pöytää. Tässä ajattelussa on syy siihen, että tuottavuus Suomessa ei ole kymmeneen vuoteen juuri lainkaan parantunut. Ja reaalipalkatkin pudonneet kymmenen vuoden takaiselle tasolle. Raha voidaan käyttää tarpeettomasti ja se voi tehdä jopa laiskaksi.
Ihminen on itse paras arvioimaan, mitkä ovat hänen tarpeensa. Hän myös tietää niiden tärkeysjärjestyksen. Tämän liberaalin ajattelun vastavoima on punavihreä kollektivismi. Yhteiskunta on yksilöä tietoisempi hänen elämänsä todellisista tarpeista. Punavihreään ajatteluun sisältyy myös demokratiassa hyväksytty korruptiivinen elementti. Äänet ostetaan jakamalla rahaa enemmistön käsittävälle ihmisryhmälle mahdollisimman pieneltä ahkeralta joukolta. Lisäksi rahaa jaetaan erilaisten eturyhmien tarkoituksiin aina, kun poliittista painetta esiintyy.
Ihmisten yhteiskunta tarvitsee yhteistoiminnan sääntöjä. Yhteiskunnan on turvattava kaikille ihmisarvoinen elämä. Mutta nyt on rakennettu yhteiskunta, jossa maksetaan kovia veroja, mutta keskituloisetkin tarvitsevat sosiaaliturvaa selviytyäkseen. Työtätekevien ihmisten avustusriippuvuus on rakennettu poliittisten päätöksentekijöiden aseman pönkittämiseksi, kollektivismin vahvistamiseksi.
Liberalismin vahvistamiseksi ja julkisen talouden tervehdyttämiseksi Petteri Orpon hallituksen tulisi tehdä ensimmäisen vuotensa aikana valtion budjetin nollapohjainen läpikäynti. Jokainen budjetin menomomentti ja sen tarpeellisuus pitäisi arvioida.
Lähtökohtana tulisi olla yksilön ja hänen lähipiirinsä omavastuu. Suomessa nettopalkalla pitäisi tulla toimeen. Vastuuta laajasta perheestä, myös vanhemmista, tulisi korostaa. Viranomainen ei saa olla lähin omainen.
Budjetin kaikki menoerät tulisi luokitella valtion 1) välttämättömiin tehtäviin, 2) hyödyllisiin tehtäviin, joissa valtion rooli on luonnollinen tai tehokkaampi kuin jonkin muun toimijan ja 3) tarpeellisiin kehittämistehtäviin. Jokaisessa ryhmässä rajanveto on aina poliittinen harkintakysymys.
Yleissivistävä koulutus on välttämätön tehtävä, jotta henkilö voi toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Ammattiin valmistava koulutus on hyödyllinen yhteiskunnallinen tehtävä. Jos opiskelusta halutaan tehdä elämäntapa, joka kyllä kehittää yksilöä, on yhteiskunnan osallistumisen tarpeellisuutta syytä pohtia.
Tehtävien rajat ulottuvat vain tehtävän päämäärään. Jos ammatillinen koulutus antaa pätevyyden kahdessa vuodessa, täytyisi varmaankin perustella, miksi pidempi koulutus on välttämätön. Älyllinen peruste ei ole, että ”koulutuksesta ei saa leikata”. Useimmissa maissa korkeakoulun kandidaatin tutkinto antaa ammattipätevyyden. Siinä periaatteessa opiskellaan kaikki alan perustietous. Miksi Suomessa asiat pitäisi arvioida toisin?
Julkiset palvelutehtävät ovat usein markkinakilpailun ulkopuolella. Siksi niihin usein sisältyy tehottomuutta. Terveys-, sosiaali- ja opetuspalvelut ovat suurimmat menoerät. Suurempaan tehokkuuteen toki pakottaisi se, että menoihin ei vuosittain myönnetä lisäkorotuksia. Se pakottaa miettimään, kuinka voisimme toimia tehokkaammin.
Mutta kaikkein tärkeintä olisi kustannusten analysointi verrattuna muihin toimijoihin kotimaassa mutta myös ulkomailla. Kokoomuksen soten korjauspaketti on hyvä esimerkki kaikilla aloilla tarvittavista ylikustannuksia leikkaavista toimista. Tosin kaikkein tehokkain on yksityisten palvelujen ostaminen julkisten sijasta, jos kustannuseroa kohtuuajassa ei saada kurottua umpeen. Tämän lisäksi myös kustannusten laatu on arvioitava. Palveluiden laadun on oltava asianmukaista. Poliittista harkintaa on taas, jos halutaan tarjota muuta kuin välttämättömiä palveluita.
Työn tehokkuus ja sen heikko paraneminen on Suomen ongelma. Suomi on ylisäädelty. Kaikkien kustannuksiin vaikuttavien normien tarpeellisuus on syytä arvioida. Hyvä esimerkki on saatu työelämästä. Kun UPM:ssa siirryttiin yritys- ja toimialakohtaisiin sopimuksiin, voitiin tehtaiden tuotanto järjestää tehokkaammin. Se paransi työntekijöiden palkkoja, mutta myös kannattavuuden paranemisen kautta antoi paremman turvan työpaikkojen säilymisestä. Työpaikoilla pitäisi olla mahdollisuus yhteistoiminnassa järjestää työ parhaimmalla mahdollisella tavalla.
Poliittisessa päätöksenteossa ”tehdään yleensä hyvää” käynnistämällä jokin hanke tai perustamalla jokin uusi pieni viranomainen. Koskaan ei kuitenkaan karsita mitään aiempia tehtäviä. Siksi kaikki päällekkäiset tehtävät olisi arvioitava. Yhtä tehtävää varten riittää yksi toimija. Oikeusasiamiehen tehtävä on valvoa, että ihmisten oikeudet toteutuvat. Meille kuitenkin on perustettu lapsi-, vanhus-, syrjintä- ynnä muita asiamiehiä. Nämä kaikki voisivat aivan hyvin toimia oikeusasiamiehen kansliassa.
Aivan tarpeettomia menoja budjetista löytyy. Yritystukia on karsimislupauksista huolimatta vain lisätty, viime aikoina erityisesti ympäristöhankkeisiin. Yritystuet aina vääristävät kilpailua ja heikentävät toiminnan tehokkuutta. Ratoja ja teitä meillä suunnitellaan, vaikka niitä ei koskaan tulla rakentamaankaan. Suunnittelurahan saaminen budjettiin on uroteko, jolla pienellä rahalla voi kertoa edistäneensä suurta hanketta. Rauhanjärjestötkin saavat rahaa rauhan asialle, vaikka Rauhanpuolustajat katsoo, että Venäjä ja Yhdysvallat ovat yhtä suuria syyllisiä Ukrainan sotaan.
Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitukset ovat hyvä osoitus siitä, että julkinen rahoitus ja talousjärjestelmä kannattaa tuskasta huolimatta panna kerralla kuntoon. Nyt näpertely budjetin kanssa ei riitä. Tarvitaan kunnon remontti. Kaikki menot on käytävä lävitse. Se antaa mahdollisuuden. Ahon ja Lipposen säästöjen jälkeen koettiin Suomen talouden historian kovin nousu. Ruotsin hyvinvointitaso saavutettiin. Sanna Marinin jälkeen on pahasti pudottu kelkasta.
