Hän, joka on elänyt ns. edistyksellisen 1960-luvun, lukee hiukan ällistyksellä tämän päivän poliittista sananvääntöä kommentoivia. Heille tuntuu 2020-luvun sanallinen rähinöinti ihmeen uudelta, joten se saa myyvän nimikkeen Vastakkainasettelujen aika. Aivan kuin kyse olisi tuiki uudenlaisesta demagogiasta ja aikakaudesta. Toki viestinnän välineet ovat muuttuneet, mutta poliittinen sanahelinä on aina tunteita herättävää – kuten puoli vuosisataa aiemmin.
Samaan huomiokenttään voisi lisätä myös muutama vuosi sitten tutkijoiden lanseeraaman termin ”totuuden jälkeinen aika”. Se oli toki mielenkiintoinen keskustelijoiden oman tunnettuuden pönkittämiseksi lanseeraama uuskäsite, joka oli jonkinlainen valhe: ikään kuin maailmassa olisi vallinnut jonkinlainen totuus, joka on sittemmin häipynyt tietoisuudestamme.
Arttu Saarinen toimi vuodet 2017-2020 Turun yliopiston taloussosiologian ”Poliittiset kuplat” –hankkeen johdossa, josta sikisi uteliaisuus poliittista polarisaatiota kohtaan. Hän kokee, että mitä enemmän puhumme polarisaation kasvusta, sitä enemmän ihmiset alkavat nähdä merkkejä siitä.
Vaikka polarisaatio on nähtävissä kielteisenä ilmiönä, joissakin yhteyksissä se on seurauksiltaan myös myönteinen. Kansalaiset innostuvat aktivoitumaan: ottamaan kantaa, löytämään samaa mieltä olevia, ryhmittäytymään ja vaikuttamaan. Mutta miten ja mihin?
Onko kaikki vain seurausta suuresta jytkystä – ei kai
Polarisaatiolla tarkoitetaan vastakkainasettelua. Ja sitähän lietsoo populismi, jolla on pitkät perinteet ihmiskunnan historiassa. Kiihottajat ja palopuhujat ovat onnistuneet keräämään huomiota ja suosiota. Kummallista kuitenkin on, että nykyanalyytikot mielellään liittävät ilmiön jostakin syystä oikeistoon, vaikka samaa tarjotaan myös vasemmalta.
Perussuomalaisten Timo Soini on populistianalyytikkojen peruskohde. Hänen nousunsa puolueensa puheenjohtajaksi, puolueen saama vaalivoitto ja ylösnousemus maamme ulkoministeriksi oli hämmästyttävä menestyskertomus, joka päättyi äkisti. Populismi söi populistin. Nyt Soini on edelleen taitava sanankäyttäjä, mutta vailla suositun puolueen kaikupohjaa. Hän on nyt aika yksinäinen.
Arttu Saarisen kokoaman tutkijaryhmän sanoma ei kauhistele suunsoittajien, vastakkain asettelijoiden ja populistien retoriikkaa. Se ei mustamaalaile, vaikka aihetta olisi. Kärjistäjät miellyttävät levottomuutta herättävästi kansalaisia kaikkialla, ja vaara demokratian hylkäämisestä väijyy useissa maissa. Euroopan maista Unkari on merkillinen tapaus. Sen päämies oikuttelee kuin pieni lapsi. Ruotsi on joutunut myös turkkilaisen suunsoittajan kohteeksi.
Miten osa ministereistämme siirtyi jo ennen eroamistaan oppositioon?
Tutkijat ovat todenneet, että vaalien lähestyessä ehdokkaat heräävät, alkavat esiintyä, lisäävät volyymia ja koventavat vaalitaistelun myötä sanavalintojaan. Sama pätee myös vaalien jälkeiseen retoriikkaan. Voittajien on kuitenkin helpompi hymyillä verrattuna niihin, jotka eivät saaneet kiitosta menneestä vaalikaudesta. Tämä olisi antanut tutkijoille tilaisuuden tarkastella vaalien jälkeistä replikointia, mutta viime vaalien tulokset eivät olleet arvattavissa tai tiedossa kirjan ilmestyttyä viime vuonna.
Kun edistykselliseksi itsensä kokeva on päivitellyt oikeistopopulismia, nyt on ollut oivallinen tilaisuus tarkastella, miten suosionsa menettänyt punavihreä hallitus itse käyttäytyy vaalien jälkeen. Vain RKP on mukana uutta hallitusta neuvoteltaessa, muut puolueet vetäytyivät katkeruuden vallassa pois.
SDP voitti sekin vaaleissa, mutta sen johtama hallituskoalitio hävisi murskaluvuin. Pääministeripuolue on kuitenkin osannut hillitä itsensä – muutamaa äänekästä räksyttäjää lukuun ottamatta. Aivan kuin se ei kuitenkaan haluaisi polttaa välejään tulevan hallituksen kanssa (?).
Vaan miten ovat käyttäytyneet vasemmistoliitto ja vihreät? Niiden puheenjohtajat – istuvia ministereitä yhä! – ovat siirtyneet jo puheissaan oppositioon. Ministeri Maria Ohisalo esittää vaatimuksia aivan kuin hänen puolueensa ei olisi ollut vallan kahvassa neljää vuotta. Hän kertoo, mitä tulee tehdä – siis mitä hänen olisi pitänyt saada aikaan. Tuo, jos mikä, on luettavissa vastakkainasetteluksi ja huokeimman lajin populismiksi. Sama koskee vasemmistoliiton Li Anderssonia.
Kärjistyksillä ratsastavat niin kärjistäjät kuin kauhistelijat
Niin ”luotettavat”, ”vastuulliset” kuin vastavirran tiedotusvälineet elävät riidoilla maustetusta viestinnästä. Räikeät ylilyönnit noteerataan näkyvästi, koska niihin kohdistuu suuri mielenkiinto.
Suorastaan rauhoittava on kuitenkin tutkijoiden käsitys, jonka mukaan Suomi näyttäytyy edelleen solidaarisuuden kyllästämänä konsensushenkisenä maana, ”jossa ihmiset eivät päädy kovan kilpailun vuoksi asettumaan toisiaan vastaan eikä taloudellinen eriarvoisuus ole silmiinpistävää”.
Raporttiin haastatteluja suorittaneiden havainnot ovat suorastaan rentouttavia, vaikka useasti kanssakäymisemme julistetaan muuntuvan yhä epäystävällisemmäksi. Ehkä median keskinäinen kilpailu johtaa tarkoituksellisesti ristiriitojen liioitteluun. Entisaikojen irtonumerohan on tänään klikkaus.
Arttu Saarinen: Vastakkainasettelujen aika. Poliittinen polarisaatio ja Suomi. Gaudeamus 2022.
