Neuvostoliiton aikana vierailin opiskelijavaltuuskunnan mukana Kiovassa. Joku isännistä kertoi meille, että täällä puhutaan eri kieltä kuin Moskovassa. Olimme todella hämmästyneitä. Suomessahan ei mistään sellaisesta ollut kuullut mitään. Mahtavan Neuvostoliiton piti olla kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen.
Kulissien kaaduttua todellisuus on paljastunut. Mitä on kaiken takana? Ukrainan osalta sitä valottaa erinomaisesti Itä-Euroopan historian dosentti Johannes Remy.
Ukrainan vaiheet ulottuvat aina 900-luvulle Rusin ruhtinaskuntaan pääkaupunkinaan Kiova. Seuraavien vuosisatojen aikana maan isäntä vaihtui usein. Kaikki jättivät kauan vaikuttaneet jälkensä. Mongolit valtasivat Kiovan vuonna 1240. Seuraavalla vuosisadalla Puola otti itäiset osat. Osmanien valtakunta alisti Krimin 1478. Sen tataareista tuli muslimeita.
Uskonnon rooli merkittävä?
Uskonnon rooli on Ukrainan vaiheissa ollut hyvin merkittävä. Se vaikuttaa edelleen läntisen ja itäisen osan kulttuurien eroon. Valtion perustaja Vladimir I Pyhä omaksui sen uskonnoksi kristinuskon itäisessä muodossaan, ortodoksiana. Puolan mukana tulivat roomalaiskatolinen kirkko ja läntisen Euroopan vaikutteet.
Hyvin merkittävää oli, kun osa Puolan alaisista ortodokseista liittyi vuonna 1596 Rooman katoliseen kirkkoon. He saivat kuitenkin säilyttää entisen jumalanpalvelusperinteensä. Tällä paavillisella kreikkalaiskatolisella kirkolla on edelleen huomattava vaikutusvalta.
Djeprin alajuoksun aroille oli 1400-luvulla syntynyt erikoinen sotilasluokka, kasakat. Heidän päällikkönsä Ivan Matzepa liittoutui Ruotsin Kaarle XII:n kanssa. Pultavan tappio vei heiltä itsehallinnon. Puolan jaoissa 1700-luvun lopulla suuri osa Ukrainasta liitettiin Venäjään ja Itävaltaan. Katariina II valloitti Krimin osmaneilta.
Kansallisuusaate heräsi
Kansallisuusaate alkoi 1800-luvulla vaikuttaa ukrainalaisiin, kuuluivat he sitten Venäjään tai Itävaltaan. Venäjälle läheistä ukrainan kieltä alettiin kehittää erillisenä kielenä ja sille vaadittiin virallista asemaa. Pietarissa tämä herätti huolta ja sai aikaan vastatoimia.
Tässä oli mielenkiintoinen ero Suomeen. Täällähän keisari tuki suomen kielen aseman parantamista. Sen näet oletettiin syrjäyttävän ruotsin ja etäännyttävän kansan sen vanhasta emämaasta. Vaaraa ei nähty, kun venäjä kuitenkin lopulta voittaisi.
Ukrainan itsenäisyys tuotiin esiin tavoitteena 1890-luvulla. Ovet sille avasi niin Ukrainassa kuin Suomessakin tsaarinvallan kaatanut ensimmäinen maailmansota. Sielläkin tartuttiin tilaisuuteen. Kesällä 1917 perustettiin Venäjän väliaikaisen hallituksen alaisuuteen autonominen Ukrainan valtio. Kuten Suomessa se julistautui itsenäiseksi bolshevikkien kaapattua vallan Venäjällä.
Brest-Litovskin rauhansopimus keskusvaltojen ja Venäjän välillä keväällä 1918 vahvisti itsenäisyyden. Tähän Ukrainaan Suomikin lähetti diplomaattisen edustajansa. Kuten Suomessa, Saksa tuli keväällä 1918 apuun. Sen sorruttua Vladimir Leninin Venäjä miehitti koko maan lukuun ottamatta itsenäistyneelle Puolalle jäänyttä Itä-Galitsiaa.
Neuvosto-Ukraina sai 1920-luvulla kehittyä ukrainalaistamisen merkeissä. Myönteinen kehitys katkesi vuosikymmenen lopulla, kun Josif Stalinin johdolla siirryttiin suunnitelmatalouteen.
Pahinta oli maatalouden kollektivisointi. Sitä seurasi talonpoikien kapina ja suuri nälänhätä, holomodor. Sen uhrien määrästä kiistellään. Ukrainalaisten tutkijain mukaan heitä oli neljä miljoonaa. Nyky-Ukrainalle se on juutalaisten holokaustin veroinen kansanmurha.
Lyhytnäköinen Hitler
Kun Adolf Hitler ja Stalin jakoivat Puolan elokuussa 1939, Puolan Ukraina liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan. Kun Saksa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, ukrainalainen itsenäisyysliike julisti maan itsenäiseksi.
Hitler ei sitä hyväksynyt. Alempaa rotua edustavat ukrainalaiset alistettiin sortovallan alle. Myöhempi tarkkailija ei voi kuin hämmästellä Führerin lyhytnäköisyyttä. Toisenlaisella kohtelulla venäläisten sortamasta kansasta olisi saatu liittolainen. Nyt siitäkin tuli vastustaja.
Neuvostoliitto valtasi Ukrainan takaisin. Olot eivät parantuneet, 1946–47 koettiin nälänhätä, joka vaati ainakin 100 000 uhria. Yhteistyöstä saksalaisten kanssa epäillyt Krimin tataarit karkotettiin Keski-Aasiaan. Kotimaahansa he saivat palata vasta vuonna 1989.
Vuonna 1954 vietettiin näkyvästi kasakoiden Venäjän kanssa solmiman sopimuksen 300-vuotisjuhlia. Sen merkeissä Kremlin johto laajensi Ukrainan aluetta liittämällä siihen Krimin. Remyn mukaan tämä ei ollut juhlavuoden suosionosoitus Ukrainalle. Syyt olivat taloudellisia. Neuvostojohdon mielestä Ukraina kykeni kehittämään Krimiä Moskovaa paremmin.
Neuvostoliiton sortuminen, aivan kuin tsaarinvallankin 74 vuotta aikaisemmin, avasi tien itsenäisyyteen. Se julistettiin heti, kun vanhoillisten vallankaappausyritys elokuussa 1991 oli romahtanut. Budapestin sopimuksessa 1994 Venäjä, Englanti ja Yhdysvallat takasivat maan itsenäisyyden ja rajat. Ukraina antoi ydinaseensa tuhottaviksi Venäjälle.
Sisäiset jännitteet?
Jo 25 vuotta kestänyt itsenäisyys on ollut täynnä sisäisiä kriisejä ja kansainvälispoliittisen aseman etsimistä. Vastakkain ovat olleet Euroopan unionin vetovoima ja Moskovan halu säilyttää hegemoniansa.
Historia on luonut jännitteensä maan sisälle, ortodoksinen ja katolinen traditio sekä maan eri osien pitkäaikainen kuuluminen toisaalta Venäjään toisaalta sen läntisiin naapureihin ovat luoneet jännitteitä, jotka elävät edelleen.
Ne purkautuivat sitten Maidanin vallankumouksessa helmikuussa 2014 ja Vladimir Putinin reaktioissa. Remy kuvaa niitä historiateoksessaan taitavasti.
Johannes Remy. Ukrainan historia. Gaudeamus 2015. 296 s.
Kirjoittanut professori SEIKKO ESKOLA.
