Syyskuussa alkanut Vuoristo-Karabahin sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä on jäänyt lännessä pitkälti muiden uutisaiheiden varjoon. Kuusi viikkoa kestäneet taistelut päättyivät marraskuun alussa tulitaukoon, jota valvovat Venäjän asevoimien sotilaat.
Sotaa ja sen opetuksia kannattaa European Council on Foreign Relations -ajatushautomon (ECFR) vanhemman tutkijan Gustav Gresselin mielestä analysoida huolella eurooppalaisissa esikunnissa.
– Jokaisen sodan kulkuun vaikuttavat ne erityiset poliittiset olosuhteet, jotka ovat sen laukaisseet – eikä tämä sota ollut poikkeus, Gressel sanoo tuoreessa artikkelissaan.
– Azerbaidžan ja Turkki suhtautuivat luottavaisesti hyökkäystoimiensa menestyksellisyyteen, koska Venäjä oli alusta alkaen ilmaissut, ettei aikonut tukea Armeniaa sen tunnustettujen rajojen ulkopuolella, hän toteaa. Venäjä myös piti Azerbaidžanin sotilaallista painetta keinona heikentää Armenian pääministeriä Nikol Pashinjania, joka oli vuonna 2018 johtanut vanhan hallinnon kaatanutta vallankumousta, hän toteaa.
Lennokeilla olennainen rooli
Kuten Syyriassa ja Libyassa, myös Vuoristo-Karabahissa venäläiset ilmapuolustusjärjestelmät osoittautuivat Gresselin mukaan tehottomiksi pieniä ja hitaita lennokkeja vastaan.
– Armenian ”moderneimmat” ilmapuolustusjärjestelmät S-300PT- ja PS-luokat sekä 9K37M Buk-M1 on kehitetty 1980-luvulla. Vaikka ohjukset ovat yhä tehokkaita sinänsä, niiden sensorit on suunniteltu havaitsemaan, tunnistamaan ja seuraamaan nopeasti lentäviä hävittäjiä, eivätkä niiden liikkuvan maalin indikaattorit noteeraa pieniä ja hitaita lennokkeja, hän sanoo.
– Azerbaidžanin lennokit vaeltelivat vapaasti, koska Armenialla ei ollut häirintälaitteita, joilla se olisi voinut katkaista signaalin lennokkien ja niiden ohjausasemien väliltä. Vasta sodan viimeisinä päivinä Venäjä käytti armenialaiseen Gyumrin kaupunkiin sijoitettua elektronisen sodankäynnin Krasukha-järjestelmää estääkseen azerien tiedustelun etenemisen syvälle Armenian alueelle, hän toteaa.
Ennen sodan syttymistä Armenia näytti Gresselin mukaan sotilaallisesti Azerbaidžania vahvemmalta – maalla oli paremmat upseerit, motivoituneemmat joukot ja ketterämpi johto.
– Azerbaidzan löysi kuitenkin keinon tämän ohittamiseen. Tässä tulevat kuvaan lennokit: ne antoivat azereille mahdollisuuden tiedustella ensin Armenian asemat ja sitten reservien sijainnin. Armenian asemia voitiin sen jälkeen ampua kattavasti tavanomaisella tykistöllä ja heikentää siten puolustusta. Sen jälkeen lennokit ohjasivat iskut tykistön, klusteriammuksia käyttävien raketinheitinjärjestelmien ja israelilaisvalmisteisten ballististen Lora-ohjusten tulen Armenian reserveihin tuhoten sillat ja tiet, jotka yhdistivät reservit etulinjaan, hän kertoo.
– Kun armenialainen osapuoli ei kyennyt lähettämään reservejään taisteluun, Azerbaidžanin armeija pystyi siirtämään mielin määrin joukkoja murskaamaan Armenian eristetyt asemat. Sama toistui päivä toisensa jälkeen – joka päivä silputtiin yksi asema ja yöllä toimitettiin ampumatarviketäydennyksiä tykistölle, hän toteaa.
”Useimmat pärjäisivät surkeasti”
Viimeisintä Vuoristo-Karabahin sotaa ei ole Gresselin mielestä syytä vähätellä kahden köyhän maan välisenä selkkauksena, vaan arvioida, mitä se kertoo modernin sodankäynnin näkökulmasta.
– Kylmän sodan päätyttyä useimmat eurooppalaiset armeijat ovat luopuneet tykkiin perustuvien itsestään liikkuvien ilmapuolustusjärjestelmien kehittämisestä. Kannettavat ohjusjärjestelmät (MANPAD), kuten Stinger tai Igla – pääasialliset lyhyen kantaman ilmapuolustusjärjestelmät Euroopassa – kykenevät jokseenkin epätodennäköisesti osumaan vaanivien ampumatarvikkeiden (engl. loitering munition) tai näkymättömissä lentävien pienten lennokkien kaltaisiin maaleihin, Gressel sanoo.
Vuoristo-Karabahin sodassa lennokit tuhosivat hänen mukaansa enemmän kannettavia MANPADeja kuin MANPADit lennokkeja, mikä antaa ajattelemisen aihetta myös EU-maissa.
– Vain Ranskalla ja Saksalla on lennokkien torjuntaan tarkoitettuja (lyhyen kantaman) häirintälaitteita ja tukikohtien suojausjärjestelmiä. Useimmat EU-maiden armeijat – varsinkin pienten ja keskisuurten jäsenmaiden – pärjäisivät nykyaikaisessa kineettisessä sodassa yhtä surkeasti kuin Armenian armeija, hän toteaa.
