Kreml ei ryhdy suoraan sotilaalliseen väliintuloon pelastaakseen Iranin hallinnon, toteaa Carnegie Endowment -ajatushautomon tutkija Nicole Grajewski.
– Viimeisen vuoden aikana Venäjä on seurannut ulkoisen autoritaarisen ekosysteeminsä pilareiden murenemista. Syyrian johtajan Bashar al-Assadin romahdus riisti Moskovalta sen tärkeimmän arabiasiakkaan ja keskeisen solmukohdan sen alueelliselle voimanprojisointikyvylle. Yhdysvaltojen dramaattinen Venezuelan Nicolás Maduron kaappaus tammikuun alussa paljasti entisestään Venäjän kumppaniverkoston haurauden.
– Miten Kreml aikoo reagoida nyt, kun valtakunnalliset mielenosoitukset ravistelevat Irania ja uhkaavat islamilaisen tasavallan olemassaoloa, Grajewski pohtii Foreign Policy -lehden analyysissaan.
Tutkijan mukaan Moskova ei pelasta Irania suoralla sotilaallisella väliintulolla, mikä ylittäisi vuosikymmeniä kestäneen Venäjän punaisen linjan. Tätä Kreml varoo viimeiseen asti.
– Sen sijaan Moskova tekee sitä, mitä se on tehnyt toistuvasti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana, kun autoritaariset kumppanit kohtaavat sisäisiä uhkia: vahvistaa sorron välineitä, jakaa oppejaan omista kokemuksistaan toisinajattelun hallinnassa ja eristää hallintoa ulkoiselta paineelta.
Venäjän pelot
Nicole Grajewski korostaa, että Moskovalle Iranin hallinnon vakaus ei ole pelkästään ulkomaisen vaikutusvallan kysymys. Se on tiiviisti sidoksissa Venäjän omiin pelkoihin autoritaarisesta haavoittuvuudesta kotimaassa.
– Venäjän eliitit tarkastelevat joukkomielenosoituksia erityisen ja syvälle juurtuneen linssin läpi: tartunta, eliitin loikkaaminen ja hallinnon nopea romahtaminen. Nämä pelot juontavat juurensa mullistavista shokeista – 2000-luvun värivallankumouksista, Venäjän vuosien 2011–2012 mielenosoituksista ja Iranin vuoden 2009 Vihreästä liikkeestä – jotka muovasivat molempien valtioiden tapaa käsitteellistää sisäinen levottomuus.
Tutkijan mukaan tämä lähentyminen loi pohjan kestävälle yhteistyölle sortotoimissa.
– Viimeisen vuosikymmenen aikana Iran on hyötynyt Venäjän valvontateknologioista, sisäisen turvallisuuden osaamisesta ja Moskovan toisinajattelun hallinnasta saaduista institutionaalisista kokemuksista. Näihin kuuluvat viestinnän sieppausjärjestelmät, edistyneet tarkkailutyökalut, kuulustelutekniikat ja ohjelmistot, jotka on suunniteltu seuraamaan, estämään ja häiritsemään järjestäytyneitä mielenosoitusverkostoja.
– Suuri osa tästä yhteistyöstä on virallistettu kahdenvälisillä sopimuksilla, jotka on laadittu yleisen järjestyksen, terrorismin torjunnan ja suvereniteetin sanamuodoilla – tarjoten poliittisen peitteen hallintojen väliselle turvallisuusyhteistyölle.
Hän toteaa, että Venäjä on sulautunut osaksi Iranin sisäistä turvallisuusarkkitehtuuria vuosikymmenten ajan jatkuneiden asetoimitusten kautta.
Yhteiskunta lamautettiin digitaalisesti
Nicole Grajewskin mukaan Venäjän merkittävin panos on siinä, miten hallinto hallitsee informaatioympäristöä, kun levottomuudet saavuttavat valtakunnallisen mittakaavan.
Hänen mielestään Iranin internetin sulkeminen on ennennäkemätön siksi, että se osoitti siirtymisen suoraviivaisesta sensuurista ylhäältä johdettuun ja hallittuun internetyhteyteen. Mobiiliverkot ja kansainväliset yhteydet katkaistiin, kun taas valtion alustat, pankkipalvelut ja hyväksytty kotimainen infrastruktuuri pysyivät verkossa.
– Yhteiskunta lamautettiin digitaalisesti, kun taas valtio säilytti komennon ja valvonnan.
Tutkija sanoo, että Venäjän lähestymistapa Iranin kriisiin heijastaa selkeää ja rajoitettua strategista logiikkaa. Moskova ei lähetä joukkoja partioimaan Iranin kaduille tai ryhdy suoraan sotilaalliseen väliintuloon pelastaakseen hallinnon.
– Tällainen toimenpide olisi kallis, toisi mukanaan entistä enemmän kansainvälistä huomiota ja saattaisi pakottaa Venäjän Syyrian tilannetta muistuttavaan määrittelemättömään sitoumukseen, jota Kreml pyrkii välttämään.
– Julkinen väliintulo todennäköisesti heikentäisi Teherania sen vakauttamisen sijaan tehden hallinnosta riippuvaisen ulkomaisesta voimasta. Se mahdollisesti lietsoisi kansallismielisiä tunteita juuri sillä hetkellä, kun valtio pyrkii projisoimaan kontrollia. Sen sijaan Venäjä jatkaa sitä, mihin se on osoittanut kykenevänsä: antaa hallinnolle mahdollisuuden pelastaa itsensä.
