Ulkoministeriön erityisasiantuntija Erja-Outi Heino toimi ministerineuvoksena Suomen suurlähetystössä Varsovassa vuosina 2020-2023. Hän kirjoitti yhdessä toimittaja, tietokirjailija Antti Blåfieldin kanssa teoksen, jonka punaisena lankana kulkee kysymys, miksi Puolan historia on niin täynnä valtavia takaiskuja ja miksi Suomi tuntuu monissa vaiheissa selvinneen vähemmällä? Itämeren etelä- ja pohjoisrannan maiden kohtalot ovat yhtyneet monta kertaa.
Puolan suuruuden aika sijoittuu 1500-luvulle, jolloin Puola ja Liettua yhdistyivät ja sen seurauksena valtiosta tuli pinta-alaltaan Euroopan suurin valtio, koska myös Ukraina liitettiin kuningaskuntaan.
Ensimmäisen kerran Suomen ja Puolan vaiheet kohtasivat Ruotsin Vaasa-dynastian sisäisten taistelujen aikana. Vuonna 1587 Kustaa Vaasan pojanpoika Sigismund valittiin Puolan kuninkaaksi hallitsijanimellä Sigismund III. Hänen äitinsä oli puolalainen prinsessa Katarina Jagellonica ja isä Ruotsin kuningas Juhana III. Hänen kuoltuaan kruunu periytyi Sigismundille, mutta hänen setänsä, josta tuli myöhemmin kuningas Kaarle IX, kaappasi vallan.
Sigismundin tärkein tukija oli Suomen käskynhaltija Klaus Fleming, jonka kautta suomalaisetkin vedettiin mukaan valtataisteluun. Flemingin aseman heikentämiseksi Kaarle yllytti suomalaisia talonpoikia kapinaan, joka tunnetaan nimellä nuijasota. Flemingin joukot kukistivat kapinan, mutta tilanne muuttui täysin Flemingin kuoltua sairaskohtaukseen huhtikuussa 1597. Suomi joutui Kaarlen joukkojen hallintaan.
Sigismund teki maihinnousun Ruotsiin vuonna 1598, mutta hän hävisi taistelun. Seuraavana vuonna alkoivat vuosikymmeniä kestäneet sodat Ruotsin ja Puolan välillä. Puolalaiset kärsivät taisteluista eniten, esimerkiksi Kaarle X Kustaan vuonna 1655 aloittamassa hyökkäyksessä ruotsalaiset ryöstivät perusteellisesti monia puolalaiskaupunkeja Varsovaa myöten. Sotaretkellä oli mukana noin 5 000 suomalaista sotilasta. Puolan tuho oli ennenkokematon, maan kaupunkien asukasmäärät supistuivat pahimmillaan 80 prosenttia.
Tuhoisa 1700-luku
Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700–1721 ja vieraat armeijat kulkivat pitkin poikin Puolaa. Sodan seurauksena venäläiset miehittivät Suomen ja ajanjaksoa kutsutaan isoksi vihaksi. Sen jälkeen Suomi alkoi osana Ruotsin valtakuntaa nopeasti toipua.
Heikentyvälle Puolalle koko 1700-luku oli jatkuvaa kulkua kohti lopullista katastrofia. Venäjä, Preussi ja Itävalta ottivat Puolalta alueita vuonna 1772.
Puolan toinen jako tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin ja kolmannessa jaossa vuonna 1795 koko valtio pyyhittiin Euroopan kartalta.
Venäjän vallan alle
Napoleonin sodat ja niitä seuranneet ratkaisut koskivat myös Suomea ja Puolaa. Suomi liitettiin vuonna 1809 autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Wienin kongressissa vuonna 1815 perustettiin Puolan kuningaskunta, joka oli pinta-alaltaan noin kolmannes nykyisestä Puolasta. Uuden valtion kuningas oli Venäjän keisari. Loput Puolasta kuuluivat Itävallalle ja Preussille.
Sekä Suomi että Puola saivat laajan autonomian, mutta jälkimmäisen tilanne muuttui marraskuussa 1830 alkaneen kansannousun myötä, jonka lopputulos oli jo ennalta selvä. Venäjä lähetti kapinoivalle alueelle noin 120 000 sotilasta ja kapinan kukistamisen jälkeen Puolan autonomia oli vain muisto. Arviolta 80 000 ihmistä karkotettiin Siperiaan ja noin 250 kuolemantuomiota pantiin täytäntöön.
Venäläishallinto otti muutenkin kovat otteet käyttöön, hallinto perustui sotilasmääräyksin, kansalaisvapaudet peruttiin, armeija, parlamentti ja Varsovan yliopisto lakkautettiin. Puolan valuutta złoty vaihdettiin ruplaan ja mittayksiköissä siirryttiin venäläiseen järjestelmään samoin kuin rikoslaissa.
Suomessa Puolan kansannousua seurattiin myötätunnolla, mutta vaieten. Omaa erityisasemaa haluttiin suojella osoittamalla lojaaliutta Venäjän keisarille. Suomen kaarti osallistui kansannousun kukistamiseen ja sitä seuranneeseen voitonparaatiin Varsovassa.
Vuonna 1860 Puolassa vietettiin kansannousun muistopäivää, joka laajeni väkivaltaisiksi mielenosoituksiksi. Venäläisten tiukat vastatoimet vain lisäsivät puolalaisten taisteluhenkeä ja tammikuussa 1863 alkoi toinen kansannousu, johon osallistui noin 200 000 puolalaista. Kapinallisten heikkoutena oli selkeän johdon puuttuminen. Erilaisissa yhteenotoissa venäläisten kanssa kuoli noin 10 000 puolalaista, noin 670 teloitettiin ja 26 500 vietiin kahleissa Siperiaan.
Kansannousun tukahduttamisen jälkeen vuonna 1864 Puolan kuningaskunta lakkautettiin ja aluetta hallinnoi erityinen komitea, joka järjestelmällisesti alisti lähes kaiken venäläisen sotilasjohdon alaisuuteen.
Samaan aikaan Suomessa valtiollinen elämä kehittyi autonomian ansiosta ja maa sai jopa oman valuutan vuonna 1860. Suomessa vakuutettiin uskollisuutta Venäjälle ja esimerkiksi senaattori J.V. Snellman tuomitsi artikkelissaan vuonna 1863 Puolan kansannousun ja varoitti suomalaisia sooloilusta.
Antti Blåfield & Erja-Outi Heino: Puola on samaa maata. 312 sivua. Kustannusosakeyhtiö Siltala.
