Keskustelu Euroopan strategisesta autonomiasta uhkaa nimekkään puolalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkijan, professori Slawomir Debskin mielestä ajautua väärille raiteille, jos ensisijaisena tavoitteena pidetään pesäeroa suhteessa Yhdysvaltoihin.
– Eurooppalainen ”strateginen autonomia” ei voi tarkoittaa autonomiaa Yhdysvalloista. Sen on tarkoitettava autonomiaa Venäjästä, Puolan ulkopoliittisen instituutin johtajana pitkään toiminut Debski kirjoittaa X:ssä.
– Ne, jotka kannattavat Euroopan etääntymistä Washingtonista, hyväksyvät – myöntävätpä he sen tai eivät – paljon vaarallisemman vaihtoehdon: vähintään maanosan toisen puoliskon rakenteellista riippuvuutta Moskovasta. Turvallisuustyhjiöt Euroopassa eivät ole koskaan neutraaleja; ne täyttyvät aina, hän toteaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat tarjosi hänen mukaansa Länsi-Euroopalle turvallisuussateenvarjon, jonka suojissa saattoi keskustella, käydä kauppaa ja olla eri mieltä asioista.
– Ranskan, Italian, Espanjan ja Portugalin rannat olivat huolettomia paikkoja juuri siksi, että kova turvallisuus oli taattu muualla, hän huomauttaa.
– Todellinen kysymys ei siis ole, pitäisikö Euroopan olla kykenevämpi. Sitä sen pitäisi olla. Mutta kykenevä mihin ja riippumaton kenestä? Autonomia, joka heikentää transatlanttista sidettä, ei tuota suvereniteettia. Se tuottaa haavoittuvuutta, College of Europe -yliopiston vierailevana professorina nykyisin toimiva Debski painottaa.
Historian kertausta
Kun moni kommentaattori väittää, että Yhdysvaltojen todellinen sitoutuminen Euroopan puolustukseen olisi alkanut herättää kysymyksiä vasta Donald Trumpin presidenttikaudella, lyhyt historiallinen kertaus on Debskin mukaan paikallaan.
– Niin sanottu ”liberaali maailmanjärjestys” – joka, kuten [yhdysvaltalainen ulkopolitiikan tutkija] Richard Haass joskus totesi, ei ollut koskaan täysin liberaali, ei todella globaali eikä erityisen järjestäytynytkään – olisi nykyään paljon paremmassa kunnossa, jos liberaali eliitti olisi puolustanut sitä päättäväisemmin, kun se alkoi ensimmäistä kertaa rapautua, Debski sanoo.
– Venäjän hyökättyä Georgiaan vuonna 2008 Barack Obaman liberaalidemokraattinen hallinto päätti ”resetoida” suhteensa [Kremliin] vakuuttaen itselleen ja muille, että Moskova saattaisi nyt olla kiinnostunut Global Zero -hankkeesta: globaalista ydinaseriisunnasta suurvaltojen välisen yhteistyön avulla. Ne, jotka varoittivat tästä, sivuutettiin epärelevantteina, Debski muistuttaa.
– Sitten tuli vuosi 2014. Venäjä liitti Krimin alueeseensa ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa, mutta koska se ei ollut ”täysimittaista sotaa”, se käytännössä suvaittiin. Logiikka näytti olevan: ellei aggressio ole maksimaalista, järjestelmä säilyy ehjänä. Sen sijaan, että Eurooppa olisi eristänyt Venäjän, se [Saksan liittokansleri] Angela Merkelin kaltaisten johtajien johdolla syvensi taloudellisia siteitä entisestään. Nord Stream -kaasuyhteyttä laajennettiin, bisnes jatkui entiseen malliin ja strategista riskinottoa rationalisoitiin puheilla keskinäisriippuvuudesta, Debski jatkaa.
Se, että kaiken tämän jälkeen Merkelille on maaliskuussa 2026 myönnetty uuden Euroopan ansioritarikunnan jäsenyys tunnustuksena arvokkaasta panoksesta Euroopan yhdentymisen ja liberaaliin järjestyksen hyväksi on Debskin mielestä ”suoraan sanottuna ällistyttävää”.
– Epämiellyttävä totuus on tämä: suurinta vahinkoa liberaalille järjestykselle eivät usein ole tuottaneet niinkään sen julistautuneet viholliset, vaan sen itsetyytyväiset puolustajat, jotka ovat niin liberaaleja, että suvaitsevat jopa sen purkamisen reaaliajassa, hän sivaltaa.