Historiatutkija Ville Jalovaara käsittelee Lähemmäs muuta Suomea -teoksessaan järjestöpohjaisen rajaseututyön kokonaiskuvaa 1920-luvulta vuoteen 2015.
Vuonna 1870 Kiteellä syntynyt Uuno Brander valmistui agronomiksi, vuonna 1907 hänet valittiin eduskuntaan ja Suomen itsenäistyessä hänet nimitettiin maataloushallituksen ylijohtajaksi. Rajaseututyön voidaan katsoa alkaneen valtioneuvoston päätöksellä koeluontoisesti vuonna 1922, kun Brander määrättiin valvomaan Raja-Karjalan maataloudellisia oloja.
Brander perusti oman rajaseututoimiston, jossa oli aluksi vain vähän henkilökuntaa. Brander itse piti avautunutta työsarkaa niin merkittävänä, että hän päätti luopua maataloushallituksen ylijohtajan virasta ja hän siirtyi kokonaan johtamaan rajaseututyötä virallisena tittelinään maataloudellisen rajaseututoiminnan ylijohtaja, joka oli maatalousministerin alainen virkamies.
Rajaseuduksi määritelty alue käsitti aluksi noin 40 prosenttia Suomen pinta-alasta, mutta asukkaita alueella oli kuitenkin vain yhdeksän prosenttia maan väkiluvusta.
Suomen Rajaseutu ry
Suomi oli sotien välisenä aikana yhdistysten maa, jossa valtion ja vapaaehtoisorganisaatioiden työnjako oli veteen piirretty viiva. Tämä näkyi erityisesti suojeluskuntien kaltaisten maanpuolustusjärjestöjen toiminnassa mutta myös rajaseututyössä. Siten 1920-luvulla Suomalaisuuden liitto perusti oman rajaseutuosaston, jonka puheenjohtajaksi valittiin Uuno Brander.
Osasto sai tukea valtiolta ja muilta tahoilta. Uudella organisaatiolla oli kunnianhimoiset tavoitteet, sen tuli seurata asutustyötä, kiinnittää huomiota liikenneoloihin, järjestää rajaseudun nuorille opintomatkoja muualle maahan, organisoida rajaseutuiltoja ja harjoittaa julkaisutoimintaa. Sitä varten perustettiin vuonna 1924 Rajaseutu-lehti. Vuonna 1927 osasto irtautui liitosta ja jatkoi toimintaansa itsenäisesti Suomen Rajaseutu ry -nimisenä.
Uuno Branderista tuli 1920-luvun alussa niin valtiollisen kuin järjestöpohjaisenkin rajaseututyön käynnistäjä ja kantava voima. Branderin linjana oli, että itsenäisyytensä turvatakseen Suomen oli ryhdyttävä erityistoimiin rajaseutujen epäkohtien korjaamiseksi. Ylijohtaja katsoi, että rajaseudut olivat olosuhteiden pakosta jääneet niin merkittävästi jälkeen muun maan kehityksestä, että ne eivät pystyneet omin voimin saamaan eroa kiinni. Koko maan turvallisuuden kannalta oli vaarallista, jos raja-alueiden väestö eli taloudellisessa ja henkisessä köyhyydessä. Sen kansallista identiteettiä ja puolustustahtoa oli siis vahvistettava.
Branderin rooli oli niin keskeinen, että hänen kuolemansa jälkeen kesällä 1934 koko rajaseututyö oli hyvin lähellä päättyä kaikilla tasoilla. Kriisivaiheen jälkeen toiminta pääsi jälleen jatkumaan joulukuussa 1934.
Rajaseudun Ystäväin Liitto
Suomen Rajaseutu ry ei jäänyt ainoaksi rajaseutuväestön puolustajaksi. 1930-luvun lopulla perustettiin Rajaseudun Ystäväin Liitto, johon kuului aluksi jäsenyhdistyksiä 14 paikkakunnalta. Liitolla oli vahvat suhteet sekä puolustusvoimiin että suojeluskuntiin ja sen johdossa oli hyvin tunnettuja, aktiivipalveluksessa olleita upseereja.
Suomessa oli siten kaksi valtakunnallista rajaseutuliittoa, joiden välinen yhteistyö oli vähäistä, vaikka useilla paikkakunnilla saattoi olla molempien organisaatioiden toimijoita.
Talvisodan aikana myös valtiovalta havaitsi rajaseututyötä tekevien järjestöjen keskinäisen koordinaation puutteen. Välirauhan aikana organisaatioita yritettiin yhdistää, mutta neuvottelut epäonnistuivat.
Kenties korostaakseen erojaan järjestöjen toimintatavoissa oli jatkosodan aikana selkeitä painotuseroja. Jatkosodan hyökkäysvaiheen tuloksena tulleisiin aluevaltauksiin Rajaseutuyhdistyksen väki suhtautui kaksijakoisesti. Tietenkin Itä-Karjalan valtaamisesta oltiin iloisia, mutta toiminnassa ei haluttu unohtaa vanhan rajaseudunkaan asukkaita. Rajaseudun Ystävät sen sijaan keskitti antaumuksella kaiken toimintansa Itä-Karjalaan.
Lakkautusuhka
Sodan jälkeen monia fasistisina pidettyjä yhteisöjä lakkautettiin. Etenkin Rajaseudun Ystävissä oli syytä huoleen, sen toiminta oli jatkosodan aikana ollut lähellä Suur-Suomi-ideologiaa. Punainen Valpo luokitteli Rajaseudun Ystävät taantumukselliseksi järjestöksi ja kohdisti sen toimintaan seurantaa. Pahimmat pelot eivät onneksi toteutuneet ja kumpikin liitto sai jatkaa työtään.
Joka tapauksessa rajaseutujärjestöjen kohtaamat vaikeudet saivat ne tiivistämään keskinäistä yhteistyötään. Molempien järjestöjen taloudelliset resurssit olivat syksyllä 1945 nopeasti hupenemassa, kun varoja ei saatu kerättyä toimintaan entisellä tavalla. Esimerkiksi puolustusvoimat otti etäisyyttä Rajaseudun Ystäviin muuttuneen poliittisen tilanteen takia. Sen sijaan evp-upseereja oli liiton hallituksessa vuosikymmeniä.
Liittojen yhdistymistä ei tapahtunut sodan jälkeen, erottavat tekijät olivat yhä liian suuria. Lopullisesti fuusio tapahtui vasta 1960-luvun alussa, jolloin syntyi Rajaseutuliitto.
Ville Jalovaara: Lähemmäs muuta Suomea. Rajaseututyötä 100 vuotta. 187 sivua. SKS Kirjat.
JARKKO KEMPPI
