Viimeaikaisessa keskustelussa puolueet on useassa yhteydessä asetettu konservatiivi-liberaali -janalle hyvin omituisella tavalla. Oikeistopopulistit on leimattu konservatiiveiksi ja sen vastakohtana punavihreät liberaaleiksi. Viimeksi näin tehtiin HS:n artikkelissa 5.5.2017 pääkaupunkiseudun arvoista.
Arvoja oli mitattu vaalikoneen arvokysymyksillä. Arvoja mitattiin muun muassa sillä, kuinka vastaaja suhtautuu koulukuriin. Liberalismin kannalta koulukuri ei ole relevantti, koska liberalismi korostaa sääntöpohjaista yhteiskuntaa. Merkitystä sen sijaan on talouden avoimuudella ja yhteiskunnallisen sääntelyn vähäisyydellä.
Puolueiden arvoja pitääkin kuvata ympyränä. Puolueiden keskellä on maltillinen liberaali demokratia. Ympyrän vastakkaisella puolella ovat ääriliikkeet kuten oikeistopopulistit ja punavihreät. Ne ovat ideologisesti lähellä toisiaan, mutta saavat voimansa taistelusta toisiaan vastaan.
Näiden ääriliikkeiden juuretkin ovat hyvin selvät. Ihmiskunta ei ole koskaan saanut kärsiä yhtä paljon mistään muista ideologioista kuin sosialismista ja kansallissosialismista. Pohjoismaisessa vastarintaliikkeessä on niitä, jotka ihailevat kansallissosialismia. Mutta vasemmistoliittokaan ei ole selvästi koskaan tuominnut kommunismin rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Liberalismin perustajan John Locken mukaan jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen. Yhteiskunta tarvitsee kansalaisten hyväksyntään perustuvaa demokraattista sääntelyä, mutta sääntelyn on oltava välttämätöntä. Näin ollen juuri ne, jotka ajavat tänä päivänä ylisääntelyn purkua, ovat liberaaleja.
Oikeistopopulisteille ja punavihreille sen sijaan yhteiskunnan ylivalta yksilöstä ja juuri heidän haluamansa tiukka sääntely on politiikan tavoite. Näiden ryhmien luottamus kansalaisten omaan harkintaan on vähäinen.
Liberalismin ydin on talouden vapaus. Taloudellinen liberalismi voitti ensin merkantilismin. Sitten Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin tuoma uskon palauttaminen liberaaliin markkinatalouteen romahdutti sosialistisen talouden ja toi kymmeniä valtioita liberaalin demokraattisen poliittisen järjestelmän piiriin.
Oikeistopopulistit ovat vastustaneet avointa maailmantaloutta ja haluavat rakentaa muureja. Vihervasemmisto on kiivaasti vastustanut avointa maailmantaloutta ja erityisesti kaikkia vapaakauppasopimuksia jopa suurilla väkivaltaisilla mielenosoituksilla.
Kansallisessa taloudessa sekä oikeistopopulistit että punavihreät vaativat valtiota tiukasti ohjaamaan yrityksiä ja sääntelemään markkinoita.
Verotus on tärkeä mittari liberalismille. Mitä enemmän ihmiselle jää omista tuloistaan käteen, sitä vapaampi hän on päättämään omista asioistaan. Punavihreiden lähtökohta tuntuu olevan, että ihmisen työllään ansaitsema tulo kuuluu valtiolle ja se, mitä ihminen saa itse pitää, on valtion verotukea verovelvolliselle.
Ääriliikkeille on tyypillistä, että niille on yksi asia yli muiden, jolle kaikki muut asiat pyhitetään. Se voi olla rotu, luokkataistelu, ympäristö tai maahanmuutto. Tyypillistä näihin kysymyksiin liittyen on, että ideologiaa ei saa pilkata ja että vastustajat leimataan harhaoppisiksi. Oma politiikka perustuu uhkakuviin ja pelkoon maailmanlopusta. Asiallista keskustelua ei voida käydä. Huutava, innostava populismi on liikkeen toimintatapa.
Liberaalin demokratian peruskivi on sananvapaus. Silloin, kun sananvapautta pyritään millä tahansa perusteella rajoittamaan, ollaan jo vakavasti poistumassa liberaalin demokratian tieltä. Diktaattoreilla on aina ollut perusteena, että väärää tietoa ei saa levittää, koska se vahingoittaa yhteiskuntaa.
Ääriliikkeille on tyypillistä, että ne nostavat oman ideologiansa laillisuuden yläpuolelle. Johdatusta laillisen yhteiskuntajärjestyksen rikkomiseen voidaan saada omista pyhistä kirjoituksista tai omasta muuta yhteiskuntaa ”korkeammasta” moraalista. Pahimmillaan ääriliikkeillä on omia väkivaltaryhmiä kuten pohjoismainen vastarintaliike, anarkistit tai Eläinten vapautusrintama.
Ranskan vaalit olivat esimerkki ympyrämallin olemassaolosta. Äärioikeiston Marine LePenin ja äärivasemmiston ehdokkaan Jean-Luc Melenchonin ohjelmat olivat kuin toistensa kopioita: Irti EU:sta ja rajat kiinni. Emmanuel Macron oli niin kaukana Melenchonista, ettei Melenchon voinut asettua tukemaan sivistynyttä keskustaliberaalia, vapausarvoja korostavaa eliitin vastustajaa Macronia.
Euroopassa ovat jo pitkään olleet mustat ja punaiset ääriliikkeet. Eikä maailma ole muuttunut. Ei ole parempia tai huonompia ääriliikkeitä. Ne ovat kaikki uhkia liberaalille demokratialle. Niitä pitää arvioida samalla mittarilla.
Kirjoittaja on pitkään taistellut liberaalin demokratian vahvistamiseksi, myös silloin, kun se ei ollut poliittisesti suosittua.
