Taiteentekijät ovat osa tuota hypetystä, sen muovaajia ja siitä toimeentulonsa kaapivia. Näkyvillä olevat keräävät potin, hiljaiset sinnittelevät varjossa. Oopperalaulaja Helena Juntunen nostaa proosarunokirjallaan itsensä näkyvien ja osaavien joukkoon, nyt myös kirjallisena kykynä.
Ei ole haitaksi saati häpeäksi, että hän on saanut tekijäparikseen taitavan ammattikirjoittaja Petri Tammisen. Tämä luonnehtii rooliaan vaatimattomasti: ”Juntunen kertoi. Laulamisen lisäksi hän osasi senkin. Minun tehtäväkseni jäi suoristaa joitakin sivulauseita”.
Moni diiva elämänkertansa rakentelijana olisi peitellyt avustajatukijansa ja korkeintaan kiitellyt pienesti esi- tai jälkiteksteissä. Kuitenkin huomattavatkin kirjalliset kyvyt ja menestystuotteet ovat syntyneet ammattimaisen tukijoukon taustavoimasta. Näin ovat useat mestariteokset ja mestarit kohonneet kunniaan.
Jo teoksen alkukatkelmat paljastavat Helena Juntusen kertomuskokoelman luonteen. Hän kuvaa onnetonta vierailuaan Lentävän Hollantilaisen produktiossa, oopperatalo on Graz ja rooli Senta. Juntunen vastaa yhteydenottoon myönteisesti, onhan kyse yhdestä oopperakirjallisuuden kulmakivestä ja Richard Wagnerista, jonka musiikista Juntunen ei kuitenkaan pidä. Tuosta hetkestä on kulunut vasta kaksi ja puoli vuotta.
Grazin Lentävästä tulee Juntuselle vielä kamalampi kuin mitä on itse oopperan sisältö. Kuukausi toisensa jälkeen laulajan tekstilähetyksen Tammiselle kertovat koko oopperan opettelemisen enteilevän vastuksia:
”Tarkoitus oli opetella kronologisesti,
mutta jo alun aaria on niin tylsä,
etten jaksa kyntää sitä kahta päivää peräkkäin.
Menisinkö jo paniikkiin vai odotanko vielä?”
Kun sitten teoksen ohjaaja ja Juntunen aloittavat harjoitustyön, selviää, ettei tunnelmasta saati valmiista produktiosta tule yhtään mitään. Kemiat eivät toimi, ohjaaja jatkaa omapäisillä näkemyksillään ja vielä omapäisemmillä käytöstavoillaan. Lopputulos on tuho, josta lehdistön silmissä vastuun kantaa suurelta osin esiintyjä.
Uhoa ja itsetuhoa
Onneksi kaksi vuotta sitten Juntunen oli henkisesti jo kyennyt rakentamaan itsensä uusiksi. Runsasta vuosikymmentä aiemmin hän törttöili nautintoaineiden kanssa niin, että elämä olisi saattanut oopperataiteen osalta mennä lopullisesti päin seinää. Hän kuvaa koheltamistaan – tai sitä mitä joistakin tapahtumaketjuista mitään muistaa.
Edellä olevasta vaiheesta ns. tietoa auliisti levittelevä media on tarjoillut jo sekopäisimmät yksityiskohdat julki, itseään myydäkseen. Ne eivät muodosta teoksessa kuitenkaan pää- vaan sivuosan. Kokonaisuus rakentuu katkelmista, huomioista, luonteeltaan kuin itsekseen mumistusta tuumailusta. Kyse on kodin, työn, arki- ja työelämän runollista, aforistista kuvausta. Taitavaa silmänräpäyksen omaista havainnointia, sanavalintoja ja oivalluksia, jotka jäävät lukijan mieleen kuin sudin huitaisut akvarellissa, vaan harkitut.
”Puhdistuksen kantaesityksessä viimeisen soinnun ja aplodien väliin repeää minuutin mittainen kuilu. Aliiden talon rauniot ehtivät savuta loppuun.
Myös kirkossa yleisö joutuu hankalaan välikäteen: kumpi loukkaantuu enemmän, esiintyjä jos ei taputeta vai Jeesus jos taputetaan? En minäkään tiedä.
Sitä paitsi säännöt tuntuvat vaihtuvan maasta kirkosta toiseen”.
”Joskus yleisö noteeraa väliaplodeillaan virheen, näyttämöllä hajoaa jotakin, jonkun housut repeävät tai peruukki lentää päästä.
Ne hilpeät aplodit yhdistävät: me yhdessä, kokemassa tätä juuri nyt”.
Haistatus Orbanille
Juntusen työ vaatii ankaruutta itseään kohtaan, miksei muidenkin suuntaan. Hyvä agentti pitää kalenterit järjestyksessä runsaan vuodenkin eteenpäin. Joskus sattuu hetkellisiä mokia, esimerkiksi silloin, kun nopea keikkapyyntö yllättää ja saa sopimaan. Elämänkumppani joutuu kerran huomauttamaan, että kyse on juuri päivästä, jolloin pari vihitään. Liikuttava on toisaalta tarina kuolemaa tekevästä oopperan suuresta vaikuttajasta Matti Ahteesta, joka tilaa Juntusen laulamaan omiin hautajaisiinsa.
Kun taiteilijatar on Unkarin Budapestissa, velvollisuus on tervehtiä kohteliaasti maan pääministeriä, ei niinkään Suomen ystäväksi osoittautunutta:
”Minut ohjeistetaan kumartamaan pääministeri Orbánille.
Mietin mitä kaikkea kumarruksella voisi ilmaista.
Päätin ilmaista halveksuntani
käyttäytymällä mahdollisimman kauniisti.
Suoritan koristeellisen niiauskumarruksen
ja mutisen lattiaan että haista v***u”.
Moni budapestologi pohtii: jos Orbán tuon olisi kuullut, olisiko Suomi vieläkään jäsen läntisessä sotilasliittoumassa – vai teeskentelikö, ettei kuullut?
Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava 2023.
