Kansanedustaja ja sotatieteiden tohtori Jarno Limnell (kok.) käsittelee Uuden Suomen blogitekstissään Ukrainan jouluaattona esittelemää 20-kohtaista rauhansuunnitelmaa, jonka tavoitteena on sodan päättäminen ja turvallisuusjärjestelyn rakentaminen kestäväksi rauhaksi.
– Kansainvälisesti aloite on herättänyt kiinnostusta, mutta ratkaiseva kysymys kuuluu: mitä Venäjä siitä ajattelee, ja onko se aidosti valmis rauhaan? Vastaus on kylmä: toistaiseksi ei, Limnell arvioi.
Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin esittelemä suunnitelma pyrkii Limnellin mukaan realismiin. Se nojaa ajatukseen rintamalinjojen jäädyttämisestä, vahvoista kansainvälisistä turvatakuista Ukrainalle ja pitkäjänteisestä jälleenrakennuksesta.
– Mukana on myös vaikeita kompromissielementtejä, jotka osoittavat, ettei Kiova elä illuusioissa nopeasta tai kivuttomasta ratkaisusta. Juuri tämä tekee suunnitelmasta vakavasti otettavan länsimaiden silmissä. Mutta samalla se paljastaa, kuinka syvä kuilu Venäjän ja Ukrainan tavoitteiden välillä edelleen on.
Kansanedustaja uskoo, että Venäjän näkökulmasta ongelma ei ole yksityiskohdissa, vaan perusasetelmassa, koska Kreml ei käy sotaa saavuttaakseen neuvotteluratkaisua, vaan muuttaakseen Euroopan turvallisuusjärjestystä ja palauttaakseen itselleen vaikutusvallan, jonka se katsoo menettäneensä.
– Tästä syystä Ukrainan esittämä rauhansuunnitelma nähdään Moskovassa pikemminkin poliittisena painostuskeinona kuin aidon kompromissin lähtökohtana.
Venäjän johto, viime kädessä Vladimir Putin, on Limnellin arvion mukaan sitonut oman poliittisen uskottavuutensa sodan tavoitteisiin.
– Miehitettyjen alueiden liittäminen osaksi Venäjää on kirjattu maan perustuslakiin, eikä tästä ole helppoa perääntyä ilman, että koko sodan oikeutus romahtaa kotimaassa. Siksi Kreml ei voi hyväksyä ratkaisua, joka jättäisi osankaan näistä alueista Ukrainan hallintaan tai edes avoimeen neuvottelutilaan.
Venäjän viestit rauhasta ovat Limnellin mukaan olleet johdonmukaisesti kaksijakoisia.
– Toisaalta Moskova sanoo olevansa valmis neuvottelemaan. Toisaalta se asettaa ennakkoehdot, jotka käytännössä merkitsevät Ukrainan suvereniteetin rajoittamista: Nato-jäsenyydestä luopumista, sotilaallisen liikkumatilan kaventamista ja Venäjän valloitusten tunnustamista. Tämä ei ole kompromissi, vaan sanelurauhan lähtökohta.
Limnell näkee, että sotilaallisesti Venäjä ei koe olevansa pakotettu rauhaan.
– Rintamat ovat jumissa, mutta Venäjän strategia perustuu kulutukseen: se uskoo ajan, resurssien ja lännen poliittisen väsymyksen toimivan lopulta sen eduksi. Vaikka tappiot ovat valtavia ja talous on kovilla, järjestelmä kestää – ainakin toistaiseksi. Autoritaarinen valtio sietää kustannuksia, joita demokraattinen yhteiskunta ei voisi hyväksyä.
Limnell uskoo, että Kreml laskee sen varaan, että ennen pitkää lännessä syntyy halu ”johonkin ratkaisuun” ja silloin Venäjä pyrkii maksimoimaan omat etunsa.
Ukrainan 20-kohtainen rauhansuunnitelma on Limnellin mukaan ennen kaikkea testi.
– Se testaa, onko Venäjä valmis siirtymään pois sodan logiikasta ja hyväksymään toisen valtion oikeuden olemassaoloon ja itsenäisiin valintoihin. Tällä hetkellä vastaus on kielteinen. Venäjä neuvottelee, mutta ei rauhan vuoksi vaan vahvistaakseen asemiaan ja ostaakseen aikaa.
Limnell korostaa, että rauha ei synny pelkistä papereista, jos toinen osapuoli ei koe tarvitsevansa sitä. Siksi Ukrainan tukeminen ei ole hänestä rauhan vastakohta, vaan sen edellytys.
– Vasta silloin, kun Venäjä ymmärtää, ettei se voi saavuttaa tavoitteitaan voimalla, syntyy todellinen tila neuvotteluille, Limnell sanoo.
– Ukrainan rauhansuunnitelma ei siis vielä avaa tietä rauhaan. Mutta se paljastaa olennaisen: suurin este rauhalle ei ole kompromissien puute Kiovassa, vaan kompromissihalun puute Moskovassa, hän lisää.
