Verkkouutiset

2000-luvun suomalaista patriotismia. Kuva: Lehtikuva

Nationalismi ei kuole koskaan – Ukraina kääntää valtion synnyn perusteet ylösalaisin

Haikailu vasemmistolaisten tutkijoiden ja globalistien kaavailuihin maailmanhallituksesta on turhaa jatkossakin.

Nationalismin ja patriotismin kuolonkorinaa ja siten kansallisvaltiojärjestelmän joutsenlaulua on ennustettu satoja vuosia. Ukrainan ja Venäjän välinen sota on osoittanut jälleen kerran kummatkin väitteet vääriksi. Nationalismi ja sen velipuoli patriotismi elävät edelleen hyvin ja kansallisvaltiojärjestelmä pysyy jatkossakin keskeisenä kansainvälisenä järjestelmänä.

Maailman yksi tunnetuimmista valtiotieteilijöistä ranskalainen Alexis de Tocqueville määritteli klassikko teoksessaan Demokratia Amerikassa (1840) kiinnostavalla tavalla menestyvän valtion ja kansakunnan perusteet. Tocquevillen yksi lähtökohdista oli patriotismi eli isänmaan rakkaus. Tocqueville rinnasti patriotismin uskontoon, joka ei toimi järjen viitekehyksessä vaan jossa keskeistä on tunne. Maailman historiassa oli Tocquevillen mukaan myös näyttöä siitä, kuinka isänmaasta ja maan johtajasta ovat tulleet synonyymit toisilleen ja kuinka esimerkiksi sotilaalliset voitot ovat luoneet ja vahvistaneet edellä mainittua yhteyttä ja sidettä toisiinsa.

Tocqueville oli myös vakuuttunut siitä, miten patriotismi joka oli vähemmän itsekkäämpää ja kiihkottomampaa toimisi pitkällä aikajänteellä paremmin yhteisen hyvän ja kansallisen edistyksen ja yhtenäisyyden puolesta. Tarkemmin sanottuna kestävin patriotismin muoto perustui lakien merkitykseen, joiden kautta syntyneet oikeudet sekoittuivat kansalaisten henkilökohtaiseen etuun. Ihminen siis käsittää, että maan hyvinvointi vaikuttaa hänen omaansa ja hän tietää että laki sallii hänen osallistua tuon hyvinvoinnin synnyttämiseen. Isänmaan menestys kiinnostaa häntä myös sen vuoksi, koska se on hänelle itselleen hyödyllistä ja se on myös seuraus hänen omasta työstä ja panoksesta maan eteen.

Tocqueville huomio kuitenkin myös sen, kuinka kansakunnat tulisivat kohtaamaan ongelmia ja ristiriitoja, jolloin vanhat tottumukset muuttuvat, tavat häviävät, uskomukset järkkyvät ja hyvienkin muistojen arvo hälvenee. Samalla poliittiset oikeudet voivat muodostua epävarmoiksi tai rajoitetuiksi, jonka seurauksena ihmiset näkevät isänmaansa vain heikossa tai epäilyttävässä valossa. Edelleen oli vääjäämätöntä se, kuinka syntyneessä tilanteessa kansalaiset eivät enää yhdistäneet muuttunutta valtiota entiseen maahan, josta oli nyt tullut heille hengetön, orjuuttava ja jonka säätäviin lakeihin ei kohdistunut enää luottamusta vaan kyynistä epäilyä ja jopa halveksuntaa. Syntynyt kehitys johtaisi lopulta tilanteeseen, jossa kansalaisten vallitseviksi luonteenpiirteiksi tulisi ahdasmielisyys ja itsekkyys, joiden varaan toimivaa ja edistyksellistä valtiota ja yhteiskuntaa olisi mahdotonta rakentaa.

Venäjän vaikutus ukrainan politiikkaan ja kulttuuriin on ollut kiistaton

Kun mietitään Ukrainan tapahtumia esimerkiksi viimeisen kahden vuosikymmenen kontekstissa, huomataan miten harva Tocquevillen nostamista elementeistä Ukrainassa on realisoitunut. Jo valtiollisen olemassaolon peruslähtökohta: kansallinen suvereniteetti ei ole ollut itsestään selvä lähtökohta. Ukrainan valtiollinen olemassaolo ja suvereniteetti herättivät pitkään kansalaisten keskuudessa epäilyjä. Vielä vuonna 2012 vain 62 % ukrainalaisista ilmoitti olevansa sitoutunut Ukrainan suvereniteettiin. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut täydellisesti. Elokuussa 2022 97 % kansalaisista ilmoitti olevansa sitoutunut ja pitävänsä Ukrainaa suvereenina valtiona.

Kun Tocquevillen ajatusta lainsäädännön merkityksestä kestävän patriotismin synnyttäjänä tarkastellaan lähemmin huomataan, kuinka Ukrainan tapauksessa filosofin ajatukselta oli pudonnut pohja krooniseksi ongelmaksi muodostuneen korruption seurauksena. Korruptioon liittyen Ukrainaa ei ole voitu pitää oikeusvaltioperiaatteita kunnioittavan valtiona, vaan perinteisenä entisen itäblokin maana, jossa mm. oligarkit ovat vaikuttaneet monin eri tavoin Ukrainan lainsäädäntöön, oikeusasteiden kokoonpanoihin, päätöksenteon avoimuuteen ja median riippumattomuuteen. Edellä mainitun kehityksen myötä myös luottamus poliitikkoihin ja ylipäätänsä maan johtoon oli pitkään alhainen ja koski myös nyt suurta suosiota nauttivaa Volodymir Zelenskyiä. Tocquevillen mainitsemaa yhteyttä hallitsijan ja kansalaisten välillä ei siis päässyt koskaan syntymään. Ukrainan kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään horjutti edelleen myös Venäjän räikeä puuttuminen useisiin vaaleihin.

Kuten yleisesti tiedostetaan, kansallisen yhtenäisyyden ja kulttuurin synnyttämisen yhtenä perusedellytyksenä on yleisesti pidetty yhteistä kieltä. Tänä päivänä ukrainilaisista vain 20 % pitää venäjän kieltä äidinkielenään, kun kymmenen vuotta sitten vastaava luku oli 42 %. Myös Ukrainan koulujärjestelmässä opetuskieleksi on vakiintunut viimeisen vuosikymmenen aikana ukraina ja presidentti Zelenskyi on opetellut puhumaan ukrainan kieltä ilman venäläistä aksenttia. Kiovan yliopistossa venäjän kielen laitoksen nimi on muutettu Itäslaavilaisen ja soveltavan viestinnän laitokseksi.

Kaikki Ukrainan lähihistoriaan liittyvät esimerkit todistavat kiistatta sen, miten nopeasti yhteinen vihollinen voi luoda olosuhteet kansalliselle yksituumaisuudelle, joka murtaa kaikki vanhat ilmiöt ja ongelmat, joita kukin kansakunta on käynyt läpi viimeiset kaksi vuosikymmentä. Historiallisena ilmiönä Ukrainan tapaus on erittäin kiinnostava, mutta usein tehty vertaus Suomen talvisotaan on analogina ontuva.

Suomella oli kaksi vuosikymmentä aikaa toipua sisällissodasta ja sisäisistä poliittisista ja sosiaalisista jakolinjoista huolimatta maamme oli huomattavasti yhtenäisempi, kuin mitä Ukraina oli ennen Venäjän hyökkäystä. Suomi ei kärsinyt vaillinaisesta kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, korruptiota ainakaan Ukrainan malliin ei ollut, koulu–ja sivistysjärjestelmä oli osaltaan luonut ja kiihdyttänyt yhteenkuuluvuutta kansalaisten keskuudessa ja poliitikkoihin ei kohdistunut samanlaista kyynisyyttä, kuin mitä Ukrainassa esiintyi ennen Venäjän helmikuista hyökkäystä. Toisaalta taas Ukrainan tapauksessa Venäjän ja Putinin tavoitteet olivat rinnastettavissa Neuvostoliiton 1940–luvun intresseihin suhteessa Baltian maihin ja Suomeen. Kuten nyt tiedetään, Putinin yksisilmäinen tavoite oli hävittää Ukrainan valtiollinen ja kultturellinen identiteetti. Nyt näyttää vahvasti siltä, että Putinin mielipuolinen tavoite ei tule missään tapauksessa onnistumaan.

Mitä tapahtuu sodan jälkeen – kestääkö ukrainalainen valtioaparaatti?

Tunnettu nationalismiin perehtynyt tutkija Benedict Anderson määritteli kansakunnan kuviteltuna poliittisena yhteisönä. Andersonin mukaan oli selvää, että pienempienkin kansakuntien jäsenet eivät voi tuntea tai tavata kanssakansalaisiaan, tai edes kuulla heistä, vaikka kaikkien mielissä elää kuva heidän jakamastaan yhteydestä. Ukraina on kyennyt luomaan kansallista yhteenkuuluvuutta kulttuurin, kielen ja koulutuksen avulla, joihin Andersonkin klassikko teoksessaan Kuvitellut yhteisöt nationalismin alkuperän tarkastelua (1983) teoksessaan usein viittaa. Nähtäväksi jää tervehdyttääkö muuttunut ja kehittynyt koherenttius ukrainalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa terveempään suuntaan.

Kuten kaikkien sotien ja konfliktien jälkeen myös Ukrainassa käydään varmuudella jälkipyykki siitä, kuinka Venäjän ennustettuun hyökkäykseen reagoitiin, tai paremminkin: miksi esimerkiksi liikekannallepanoa ei tehty jo viikkoja tai jopa kuukausia aikaisemmin, kun ennusmerkit olivat selvät. On varmasti aiheellista myös kysyä: miksi esimerkiksi Kiovan ympäristöä ei Itä–Ukrainan sodan aikana esimerkiksi linnoitettu, kun oli selvää että Venäjän ruokahalu ja laajentumishalu oli kasvanut. Kun yhteinen vihollinen jonain päivänä on kukistunut on varmaa, että Ukrainan sisäiset jännitteet ja edellä kuvatut ongelmat nousevat vääjäämättä pintaan. Ukrainan poliittisen johdon olisi tällöin hyvä palata Tocquevillen ajatuksiin siitä, miten ja kuinka esimerkiksi toimivalla lainsäädännöllä voidaan luoda olosuhteet, joissa yksilö tuntee tekevänsä hyvää ei pelkästään itselleen, vaan myös patrioottisessa ja terveen nationalistisessa mielessä myös omalle maalleen.

Uusimmat
MAINOS