Ahvenanmaan demilitarisointi vaikeuttaa sotilaallisen puolustuksen järjestämistä maakunnassa, ja sen purkamiseksi on olemassa useita vaihtoehtoja. Näin katsoo majuri Daniel Forsell yleisesikuntaupseerin diplomityössään Maanpuolustuskorkeakoululle.
Vuoden 2025 loppupuolella valmistuneen tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten Suomi voi valtiosopimusoikeudellisesti luopua Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Vaihtoehtojen pohjalta Forsell ehdottaa ratkaisua, jossa vuoden 1856 Pariisin rauhansopimus ja 1921 Ahvenanmaan sopimus päätetään ensin sopijaosapuolten yhteisymmärryksessä, minkä jälkeen Moskovan vuoden 1940 sopimus päätetään Suomen yksipuolisella ilmoituksella, ”vaikka se voi aiheuttaa poliittisia jännitteitä Venäjän kanssa”, toteaa Forsell tutkielmansa tiivistelmässä.
Vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen demilitarisointia koskevan määräyksen yksipuolinen mitätöiminen voidaan tutkijan mukaan perustella sen vanhentumisella, etenkin jos muut demilitarisointisopimukset on jo päätetty. Sopimusten päättämisen perusteina on mahdollista soveltaa olosuhteiden olennaista muutosta, mahdottomuutta, sopimusmääräysten ristiriitaa, vanhentumista ja kansallisen turvallisuuden tarvetta.
Yhdessä nämä luovat vahvat perusteet demilitarisoinnin päättämiseksi, Forsell kiteyttää tiivistelmässä.
Daniel Forsellin tutkielma syventyy ja kyseenalaistaa ulkoministeriön vuoden 2023 Ahvenanmaa-selvityksen pohjalta tehdyt johtopäätökset siitä, ettei demilitarisointia voisi tai kannattaisi lähteä purkamaan. Sama koskee vuoden 1940 kahdenvälistä sopimusta silloisen Neuvostoliiton kanssa.
Pitäisikö siis Ahvenanmaan demilitarisointi mielestäsi purkaa?
– Tähän en voi suoraan vastata, koska kysymys kytkeytyy laajemmin valtioiden välisiin suhteisiin ja ulkopolitiikkaan, mutta sotilaallisesti sen purkaminen helpottaisi Ahvenanmaan puolustamista, Forsell kommentoi asiaa Verkkouutisille.
– Esimerkiksi Ruotsi pystyy viemään omalla päätöksellään joukkoja tai aseellista suorituskykyä Gotlantiin ja Tanska Bornholmiin, mutta Suomella ei ole vastaavaa mahdollisuutta Ahvenanmaalla. Rauhan aikana meillä on eri mahdollisuus puolustaa omia saariamme kuin esimerkiksi muilla Pohjoismailla, jatkaa Forsell, joka on palvellut Uudenmaan prikaatissa ja Merivoimien esikunnassa.
Tutkielmassaan hän toteaa suoraan, että ”purkamalla demilitarisaation Suomi poistaisi kiistellyn sotilaallisen tyhjiön ja mahdollisen turvallisuutta heikentävän riskin”.
Sopijaosapuolet läntisiä kumppaneita
Forsellin kertoo aloittaneensa jo kesällä 2023 tutkielmansa teon, kun tietoon tuli ulkoministeriön tekevän selvitystä Ahvenanmaan kansainvälisestä erityisasemasta.
– Päätin sittemmin tarkentaa oman tutkimukseni näkökulmaa niin, että selvitän ne keinot, joihin ulkoministeriön selvityskin osin viittaa ja joilla demilitarisaatio olisi mahdollista purkaa, hän kertoo.
Ahvenanmaan demilitarisoinnista puhuttaessa viitataan usein keskeiseen vuoden 1921 kansainväliseen sopimukseen, jonka osapuolina ovat nykyisin Suomen lisäksi Islanti, Iso-Britannia, Italia, Latvia, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Tanska ja Viro. Sopimuksen mukaan sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla ei ole rauhan aikana sallittua eikä saaria saa linnoittaa.
Vuonna 1940 solmittu sopimus on taas Suomen ja silloisen Neuvostoliiton kahdenvälinen. Kyseisen sopimuksen nojalla Maarianhaminassa sijaitsevalla Venäjän konsulaatilla on muiden tehtäviensä ohessa oikeus valvoa demilitarisoinnin toteutumista maakunnassa – edelleen. Äänenpainot sopimuksesta irtautumiseksi ja konsulaatin häätämiseksi Ahvenanmaalta ovat viime vuosina voimistuneet.
Daniel Forsellin mukaan asiassa kannattaisi varmistaa kuitenkin liittolaisten tuki ja keskittyä ensin vuoden 1921 sopimukseen. Jos sen päättämisestä saavutetaan yhteisymmärrys, tämä helpottaisi Suomen mahdollisuutta päättää vuoden 1940 sopimus yksipuolisella ilmoituksella.
Forsell toteaa, että Suomi kuuluu nykyisin Naton puolustussuunnittelun alaisuuteen, ja myös Ahvenanmaa on osa tätä. Lähes kaikki vuoden 1921 sopimuksen osapuolet kuuluvat sekä EU:hun että Natoon.
Forsellin mukaan nykyisessä maailmantilanteessa tämä voi olla hyödyksi ja jopa tukea demilitarisaation purkamista. Hän viittaa nykyiseen geopoliittiseen tilanteeseen, jossa ”kansainvälisen oikeuden normatiiviset rajoitteet voivat jäädä toissijaisiksi, sillä valtioilla on oikeus muokata keskinäisiä suhteitaan uusilla sopimuksilla”.
Entä Venäjän vastareaktio?
Mitä tulee taas vuoden 1940 sopimukseen, sen päättämisessä yksipuolisella ilmoituksella on syytä varautua vastareaktioon.
Forsell toteaa, että vaikka sopimus rajoittaa käytännössä vain Suomea, Venäjä sopimuksen toisena osapuolena olisi kuitenkin oikeutettu ”kansainvälisen oikeuden mukaisiin vastatoimiin, kuten diplomaattisiin rajoituksiin, taloudellisiin toimiin tai pakotteisiin”.
Suomi siis tekisi sopimusrikkomuksen, mutta sitä voidaan kansainvälisen oikeuden näkökulmasta pitää vähäisenä, kun tavoitteena on Ahvenanmaan turvaaminen ja Itämeren alueellisen vakauden sekä kansainvälisen oikeuden vahvistaminen.
Jäisivätkö Venäjän mahdolliset vastareaktiot tähän – sitä Forsell ei ryhdy spekuloimaan.
Tutkielmassaan hän korostaa, että Suomen yksipuolinen ilmoitus sopimuksen päättämisestä ”voidaan nähdä olevan perusteltavissa kansallisella turvallisuudella ja muuttuneilla olosuhteilla, erityisesti kun otetaan huomioon Venäjän ja Suomen nykyiset jäätyneet suhteet sekä Venäjän toistuva kansainvälisen oikeuden periaatteiden laiminlyönti”.
Demilitarisointi voi johtaa normikonfliktiin
Tutkielmansa lopussa Forsell kääntää asetelman päälaelleen ja nostaa esiin Ahvenanmaan aseman mahdolliset ristiriidat kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan mukaisen itsenäisen tai kollektiivisen puolustuksen periaatteen kanssa:
”Mikäli Ahvenanmaan demilitarisointi estäisi Suomea käyttämästä peruskirjan 51 artiklan mukaista itsepuolustusoikeutta esimerkiksi tilanteessa, jossa puolustusvoimien suorituskykyjen sijoittaminen Ahvenanmaalle olisi kansallisen turvallisuuden tai alueen vakauden kannalta välttämätöntä, syntyisi normikonflikti kansainvälisten velvoitteiden välillä. Tällöin kansallinen turvallisuus, alueen vakaus ja oikeus itsepuolustukseen ovat oikeudellisesti ensisijaisia oikeuksia ja velvoitteita.”
Forsell viittaa myös kansainvälisten sopimusten suhteen viime aikojen vallitseviin käytäntöihin, joissa valtiot ovat enenevässä määrin painottaneet kansallista turvallisuutta. Moni oikeusoppineista vastusti Suomessa itärajan sulkemista, ja vastaavaa voisi olla odotettavissa myös Ahvenanmaan kohdalla:
”Oikeusoppineiden kanta Ahvenanmaan demilitarisoinnin purkuun on todennäköisesti negatiivinen, sillä he näkevät purkuun johtaneiden toimien vaarantavan kansainvälisen oikeuden järjestystä ja heikentävän Suomen valtiokuvaa kansainvälisenä toimijana. On kuitenkin huomioitava, että vallitseva valtiokäytäntö, jossa valtiot vetoavat kansalliseen turvallisuuteen ja valtion kykyyn turvata valtion suvereniteettia irtisanoutuessaan kansainvälisistä sopimuksista on lisääntynyt.”
Tämänkaltaiset perustelut ovat Forsellin mukaan nykyisin aiempaa hyväksyttävämpiä. Tuoreimpana esimerkkinä hän mainitsee Puolan, Baltian maiden ja Suomen vetäytymisen Ottawan jalkaväkimiinoja koskevasta sopimuksesta.