Viime viikolla tapahtui jotain rakenteellisesti merkittävää, minkä suurin osa kommentaareista ohitti, sanoo europarlamentaarikko (kok./EPP) ja ulkopolitiikan asiantuntija Mika Aaltola.
– Kun Yhdysvallat purki Venäjän-pakotteet hiljaa, ilman suuria otsikoita, se lähetti viestin, joka on seuraamuksiltaan merkittävämpi kuin mikään [presidentti Donald] Trumpin twiitti Natosta. Viesti oli selvä: Euroopan rintama ei ole enää Washingtonin prioriteetti. Uhka, joka ajoi Suomen ja Ruotsin liittoutumaan, uhka, jonka torjumiseksi Nato rakennettiin uudelleen, on nyt hiljennetty liiton oman takaajan toimesta, Aaltola analysoi X:ssä.
Hän toteaa, että samaan aikaan sama takaaja, siis Yhdysvallat, vaatii Natoa toimimaan Hormuzinsalmessa.
– Annetaan tämän ristiriidan asettua. Nato on olemassa puolustaakseen jäsenvaltioiden alueita aseellista hyökkäystä vastaan. Persianlahteen ei kohdistu artikla 5:ttä laukaisevaa tapahtumaa. Yhtään Nato-jäsentä vastaan ei ole hyökätty, Aaltola toteaa.
Trump vaatii puolustusliittoa mukaan sotimaan Persianlahdelle itse aloittamaansa sotaan, ilman sitä oikeudellista laukaisinta, joka antaa yhteiselle toiminnalle sen legitimiteetin.
– Tämä ei ole taakanjako. Se on tehtäväluisumus, jonka sanelee sama valta, joka samanaikaisesti vetäytyy siitä tehtävästä, jota varten Nato rakennettiin.
Suomelle tämä Aaltolan mukaan on epämukavan selkeyttävää.
– Liityimme Natoon vuonna 2023 Venäjän suhteen selkein silmin ja ehkä vähemmän selkein silmin Washingtonin suhteen. Lukitsimme turvallisuusarkkitehtuurimme Yhdysvaltojen laajennettuun pelotteeseen, ydinpelote mukaan lukien, juuri sillä hetkellä, kun amerikkalainen strateginen sitoutuminen Eurooppaan alkoi kaikkein näkyvimmän supistumisensa liiton koko historiassa.
Päätös oli ymmärrettävä, mutta sen jälkeen maailma on muuttunut nopeasti.
– Trump on uhannut Naton olemassaoloa. Hän on asettanut allianssisolidaarisuuden ehdoksi osallistumisen Persianlahden operaatioihin. Hän on keventänyt painetta siltä valtiolta, joka teki jäsenyystemme välttämättömäksi. Missä vaiheessa Eurooppa myöntää, että se turvatakuu, jolle olemme rakentaneet turvallisuutemme on nyt avoimesti ehdollinen? Aaltola pohtii.
Aaltolan mukaan vaikea kysymys ei ole se, pitäisikö Euroopan sitoutua Hormuzinsalmen avaamistalkoisiin. Vaikea kysymys on se, pystyisikö Eurooppa siihen, vaikka päättäisikin toimia.
– Rehellinen vastaus on: tuskin. Emme pysty projisoimaan kestävää voimaa maailman strategisesti herkimmälle vesialueelle ilman sitä kumppania, joka nyt tekee tukensa ehdolliseksi, Aaltola jatkaa.
– Tässä on dilemma terävimmässä muodossaan. Meitä pyydetään tekemään enemmän, väärässä paikassa, Naton perustakaajan toimesta, joka vetäytyy oikeasta paikasta, kyvykkyyksillä, joita meillä ei koskaan ole ollut, aikataululla, joka ei ole omamme.
Eurooppa tarvitsee Aaltolan mukaan oman pelotearkitehtuurin, ja Ranskan ydinsuoja on ainoa uskottava saatavilla oleva perusta. Eurooppalainen puolustusalan teollinen kapasiteetti on rakennettava uudelleen, ei amerikkalaisen voiman täydentäjäksi vaan aidoksi vaihtoehdoksi silloin, kun amerikkalainen valta osoittautuu ehdolliseksi.
– Mikään tästä ei ole anti-amerikkalaista. Liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa on edelleen tärkeä ja puolustamisen arvoinen. Mutta liittolaisuus, joka on rakennettu yhden takaajan ehdottomalle luottamukselle, ei ole strategia, se on riippuvuus. Ja riippuvuuksia, kuten tämä viikko osoitti, voidaan aseistaa, Aaltola sanoo.
Aaltolan mukaan kysymys Euroopalle on, teemmekö rakenteellisen johtopäätöksen nyt, kun meillä on vielä aikaa rakentaa kapasiteettia, vai odotammeko seuraavan kriisin esittävän argumentin puolestamme.
– Historia viittaa siihen, että odotamme. Historia viittaa myös siihen, että meillä ei ole varaa siihen, hän toteaa.