Ukrainalainen Olga kertoo virolaiselle Eesti Päevalehdelle perheensä pakomatkasta Viroon.
Mariupolissa asunut perhe heräsi aamuyöllä 24.2.2022 sireenien ääniin ja voimakkaisiin räjähdyksiin. Sota oli syttynyt ja venäläiset pommittivat ukrainalaiskaupunkia rajusti.
Venäläiset piirittivät Mariupolin muutamassa päivässä. Siviilien kärsimyksistä venäläiset eivät välittäneet lainkaan.
– Ei evakuointia, ei vihreitä käytäviä, ei mitään. Kaupunkia pommitettiin tauokamatta sekä päivällä että yöllä, Olga muistelee.
Maaliskuussa venäläisten pommit osuivat Olgan perheen taloon.
– Ymmärsimme, että tämä ei ollut venäläisten taistelu armeijaamme vastaan, vaan täysin tavallisen siviiliväestön tuhoamista. Viestiyhteydet, sähkö, kaasu ja vesi katkaistiin, hän kertoo.
Mariupolin asukkaista osa piiloutui kellareihin, mutta Olgan talossa sellaista ei ollut.
– Näimme talojen muuttuneen joukkohaudoiksi ohjusiskujen takia. Siitä on vaikea puhua, koska se sattuu niin paljon. Olemme olleet helvetissä, hän toteaa.
Olga kertoo, että aamulla 4. huhtikuuta Venäjän joukot ilmestyivät hänen talonsa läheisyyteen. Venäjän panssarivaunut alkoivat ampua jokaista asuntoa.
– Asuntoomme osui suoraan. Yksi sisäseinistä kaatui päällemme, meidät haudattiin raunioiden alle. Asunnosta oli jäljellä vain suuri aukko. Ei ollut kylpyhuonetta, keittiötä, ikkunoita parveketta… Vain me jäimme sinne seinän alle.
Perhe sai pelastettua itsensä talon raunioista. He päättivät paeta venäläisten täysin tuhoamasta Mariupolista.
– Nälkäisinä ja repaleisina lähdimme aikaisin aamulla raunioituneesta talosta ja kävelimme kahdeksan kilometriä raunioiden läpi kaupungin laidalle. Venäläiset olivat jo miehittäneet tämän osan kaupungista. Kaikkialla lojui aikuisten ja lasten ruumiita, Olga muistelee.
Pitkä matka Viroon turvaan
He päättivät lähteä Mariupolista Viroon. Matka Venäjän kautta kesti 20 päivää. Olga kertoo, että matkan alussa venäläiset vakuuttivat auttavansa perhettä.
– He toivat meidät bussilla Taganrogin rautatieasemalle ja ohjasivat meidät Penzaan menevään junaan. He sanoivat antavansa meille asunnon ja työn. Lapsille luvattiin koulu- ja päiväkotipaikkoja sekä tietysti Venäjän passi. He yrittivät vakuuttaa pelastaneensa meidät, hän toteaa.
– Kun saavuimme Taganrogiin, meidät pakotettiin junaan rautatieasemalla. Perheitä oli paljon, juna täyttyi väestä päivässä. Onneksi saimme vapaasti nousta vaunuista ja käyttää aseman wc:tä. Emme palanneet tuohon vaunuun. Käytimme tekosyytä, että tarvitsemme raitista ilmaa.
Perheellä oli pieni määrä dollareita. Niiden turvin he pääsivät livahtamaan junalla Rostoviin, jossa he majoittautuivat ystäväperheen luona.
Perhe päätti suunnata Rostovista Pietariin, josta he matkasivat bussilla Viron rajalle.
– Ikimuistoisin hetki oli Narvan rajalla. Naisrajavartija tuli luoksemme, antoi nuorimmalle lapselleni lelun, halasi minua ja sanoi, että ”älä itke, kaikki on ohi”, Olga kertoo.
Virossa perhetta autettiin Olgan mukaan valtavasti.
– Löysimme asunnon, meille annettiin ruokaa ja käytettyjä vaatteita, koska meillä ei ollut mitään mukana, hän kertoo.
– Virossa on hyvä asua, jos on päämäärä ja tahtoa – minulla on suuri motivaatio kasvattaa lapsia täällä. Vain laiskat eivät löydä työtä täältä. Samana päivänä, kun sain tilapäisen oleskeluluvan henkilökortin, lähetin ensimmäiset työpaikkahakemukset.
Olga sai nopeasti töitä elektroniikkatehtaalta. Nyt hän työskentelee lääketehtaalla.
Sodan kauhut eivät kuitenkaan heti jättäneet perhettä rauhaan.
– On ollut henkisesti vaikeita hetkiä. Pienin lapsemme ei voinut olla yksin huoneessa tai pimeässä huoneessa, oven piti olla raollaan, Olga kertoo.
Nyt lapsi käy virolaista päiväkotia ja hän menee sinne äidin mukaan aina suurella ilolla.
– Virolaiset ovat todella mukavia. Vuokraamme tällä hetkellä asuntoa virolaiselta perheeltä. Olemme saaneet ystäviä, sosiaalinen piiri on mukava ja ihmiset ovat pääosin mukavia, Olga kertoo.