Samaan aikaan kun Belfastissa mellakoidaan sudanilaistaustaisen maahanmuuttajan tekemän raa’an väkivallanteon jälkeen ja Britanniassa käydään edelleen kiivasta keskustelua Henry Nowakin murhasta, Ruotsissa juhlitaan.
Tukholmassa jaettiin juuri kriminologisen tutkimuksen arvostetuin tunnustus, Stockholm Prize in Criminology. Palkinnon sai yhdysvaltalainen kriminologi Charis Kubrin. Palkintoperustelujen mukaan hänen tutkimuksensa osoittaa, että maahanmuuton ja rikollisuuden välinen yhteys on pitkälti myytti.
Ajankohta on lähes absurdi. Tai olisi, ellei kyse olisi paljon vakavammasta asiasta kuin yhdestä akateemisesta palkinnosta.
Euroopassa käydään tällä hetkellä ehkä kiivainta maahanmuuttoon ja rikollisuuteen liittyvää keskustelua sitten vuoden 2015 pakolaiskriisin. Ruotsi kärsii ennennäkemättömästä jengiväkivallasta. Saksassa, Suomessa, Ranskassa, Tanskassa, Alankomaissa ja Britanniassa keskustellaan samoista ilmiöistä. Kansalaiset ovat huolissaan väkivaltarikollisuudesta, seksuaalirikoksista, rinnakkaisyhteiskunnista sekä epäonnistuneesta integraatiosta.
Ruotsin akateemisen eliitin vastaus tähän huoleen on palkita tutkimusta, jonka julkinen viesti kuuluu: tieteellinen tutkimus osoittaa, että huoli maahanmuuttoon liittyvästä rikollisuudesta on pitkälti perusteetonta.
Tämä kertoo paljon nykyisestä asiantuntijakulttuurista.
Kubrinin tutkimuksissa on nimittäin yksi perustavanlaatuinen ongelma. Ne vastaavat kysymykseen, jota kansalaiset eivät ole koskaan varsinaisesti esittäneet.
Tavallinen eurooppalainen (tai amerikkalainen) ei ole kysynyt, ovatko maahanmuuttajat keskimäärin rikollisempia kuin kantaväestö. Kukaan ei ole ollut huolissaan kiinalaisista ohjelmistosuunnittelijoista, virolaisista lääkäreistä tai filippiiniläisistä sairaanhoitajista.
Keskustelu on koskenut aivan muuta ilmiötä.
Euroopassa huoli ei liity maahanmuuttajiin yleisesti vaan ennen kaikkea miesvaltaisiin pakolaisvirtoihin Lähi-idästä ja Afrikasta. Keskustelua ovat ruokkineet sekä näkyvät väkivaltatapaukset että viralliset tilastot, joiden mukaan tietyt ryhmät ovat yliedustettuina vakavassa väkivalta-, ryöstö-, jengi- ja seksuaalirikollisuudessa useissa Euroopan maissa. Juuri tästä ilmiöstä on kertynyt uskottavaa tutkimusnäyttöä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, ja Suomesta.
Tämä tutkimuskirjallisuus on metodologisesti vahvaa. Se perustuu usein koko väestön kattaviin rekisteriaineistoihin, joiden avulla voidaan tarkastella maahanmuuttajaryhmiä erikseen sekä vakioida yksilöiden sosioekonomisia taustoja ja muita ominaisuuksia.
Kubrinin tutkimukset perustuvat huomattavasti karkeampiin yhdysvaltalaisiin aineistoihin. Niiden avulla on käytännössä mahdotonta tarkastella yksittäisiä maahanmuuttajaryhmiä ja rikollisuuden muotoja samalla tarkkuudella kuin pohjoismaisissa rekisteritutkimuksissa.
Olennainen kysymys kuuluu: Ovatko tietyt maahanmuuttajaryhmät yliedustettuina vakavassa rikollisuudessa? Ovatko tietyt pakolaisvirrat synnyttäneet turvallisuusongelmia? Ovatko tietyt kulttuuritaustat yhteydessä kohonneeseen väkivaltariskiin? Miksi juuri tietyt ryhmät ovat yliedustettuina jengirikollisuudessa ja seksuaalirikoksissa useissa Euroopan maissa?
Näihin kysymyksiin Kubrinin tutkimus ei kykene vastaamaan. Silti juuri tämän verrattain primitiivisen tutkimuskirjallisuuden ympärille on kyhätty kertomus, jonka mukaan huoli maahanmuuttoon liittyvästä rikollisuudesta olisi muka kumottu.
Erityisen ongelmallista on se, että palkintoperusteluissa annetaan ymmärtää tutkimusnäytön olevan vahva ja asian olevan loppuunkäsitelty. Todellisuudessa eurooppalainen tutkimuskirjallisuus kertoo aivan toisenlaisen tarinan.
Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Suomessa, Saksassa ja Alankomaissa on toistuvasti havaittu, että rikollisuus vaihtelee merkittävästi maahanmuuttajien lähtömaan, kulttuuritaustan ja maahanmuuton syyn mukaan. Sosioekonomiset tekijät selittävät osan eroista, mutta eivät kaikkea. Tämä ei ole kiistanalainen havainto, vaan parhaan eurooppalaisen tutkimuskirjallisuuden keskeinen johtopäätös.
Silti juuri tämä tutkimus jää lähes näkymättömäksi silloin, kun akateeminen eliitti kertoo suurelle yleisölle, mitä maahanmuutosta ja rikollisuudesta pitäisi ajatella.
Epämukavia kysymyksiä
Suomessa ilmiö näkyy myös tutkimuspolitiikassa. Vaikka maahanmuuton ja rikollisuuden yhteys kuuluu aikamme merkittävimpiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, aihetta koskeva tutkimus on jäänyt hämmästyttävän vähäiseksi. Sen sijaan, että tutkimusrahoitusta suunnattaisiin järjestelmällisesti maahanmuuttajaryhmien rikollisuuden, integraation ja turvallisuusvaikutusten selvittämiseen, koko aihepiiriä on pitkään käsitelty varovaisesti ja usein poliittisen herkkyytensä kautta. Tuloksena on paradoksaalinen tilanne: samaan aikaan kun rikostilastot, poliisi ja kansalaiset nostavat ongelman esiin, tutkimusjärjestelmä ei ole pitänyt sen perusteellista selvittämistä erityisen kiireellisenä.
Tämä ei johdu aiheen vähäisestä yhteiskunnallisesta merkityksestä vaan pikemminkin siitä, että tutkimus koskettaa kysymyksiä, joiden tarkastelu on akateemisessa maailmassa, jota hallitsee vasemmistolainen maailmankuva, koettu epämukavaksi. Jos tavoitteena olisi aidosti ymmärtää maahanmuuton vaikutuksia eurooppalaisiin yhteiskuntiin, juuri tämän tutkimusalueen pitäisi kuulua rahoituksen kärkiprioriteetteihin. Mutta jos aihetta rohkenee edes sivuta tutkimussuunitelmassa, niin vaarana on koko hankkeen torppaaminen.
Ruotsissa tällä toimintatavalla on pitkä historia. Vuosikymmenien ajan maan johtavat kriminologit selittivät maahanmuuttajien rikollisuuden yliedustusta ennen kaikkea sosioekonomisilla tekijöillä. Ongelma nähtiin köyhyytenä, syrjäytymisenä, segregaationa ja eriarvoisuutena. Maahanmuuttopolitiikan merkitystä vähäteltiin järjestelmällisesti. Samaan aikaan rikollisuusongelmat pahenivat. Lopulta todellisuus pakotti monet aikaisemmat vähättelijät tarkistamaan näkemyksiään.
Mutta institutionaalinen refleksi ei ole kadonnut. Se näkyy nyt Tukholman palkinnossa, jonka todellisena tarkoituksena ei ole niinkään tunnustaa merkittävää tieteellistä läpimurtoa kuin lähettää symbolinen viesti. Viesti kuuluu, että huolimatta Euroopan tapahtumista, huolimatta rikostilastoista ja kansalaisten kokemuksista ”asiantuntijat” tietävät paremmin.
Tämä on vaarallinen tie. Luottamus tieteeseen ei romahda siksi, että kansalaiset karsastavat tiedettä. Luottamus romahtaa kun ihmiset alkavat epäillä, että arvovaltaisia instituutioita käytetään tietyn maailmankuvan vahvistamiseen.
Psykologi Travis Proulx’n tuore analyysi kuvaa osuvasti länsimaisten asiantuntijainstituutioiden ongelmaa. Hänen mukaansa tieteen julkinen viestintä palvelee yhä useammin ideologisen sisäpiirin identiteettiä sen sijaan, että se pyrkisi vakuuttamaan ulkopuolisen yleisön. Se vahvistaa luottamusta omassa viiteryhmässä mutta heikentää luottamusta niiden kansalaisten keskuudessa, joiden arvomaailma on punavihreän kuplan ulkopuolella.
Suurin uhka tieteen uskottavuudelle ei siis ole populismi, vaan ideologisesti yhdenmukainen asiantuntijaluokka, joka käyttää tieteen arvovaltaa vakuuttaakseen kansalaisille, etteivät heidän silmänsä näe sitä, mitä ne näkevät.
Ja juuri siksi Tukholman palkinto on paljon enemmän kuin akateeminen tunnustus. Se on oire syvemmästä uskottavuuskriisistä.
