Teknologiateollisuus ehdotti uusissa korkeakoululinjauksissaan, että vuonna 2040 nuorista aikuisista 70 prosenttia tulisi olla korkeakoulutettuja. Samaa tavoitetta on rummutettu aikaisemminkin. Tavoite on syntynyt siitä, että on useita tutkittuja mittareita, jotka sykähtävät oikeaan suuntaan, kun työikäisten koulutusaste nousee. On todettu, että BKT kasvaa nopeammin, kun koulutusaste kasvaa. Lisäksi on tunnettu fakta, että korkeasti koulutetuilla on parempi työllisyysaste ja keskimääräistä parempi palkka.
Sen sijaan en ole löytänyt perusteita sille, miksi tuon luvun pitää olla juuri 70 prosenttia eikä esimerkiksi 60 tai 80 prosenttia. Tuo luku 70 kummittelee niin monessa paikassa, että eiköhän sillekin ole jokin perusta. Meilläkin pidetään juuri tuota 70 prosenttia tavoitetasona, joten uskotaan siihen. Löysin uutisen vuodelta 2022, jonka mukaan 25-64-vuotiaista 42 prosenttia oli korkeakoulutettuja eli tavoitetasosta ollaan vielä aika kaukana.
Eräs korkean koulutusasteen seuraus kuitenkin unohtuu. Jos merkittävä enemmistö on korkeakoulutettuja, pitäisi myös merkittävän enemmistön työpaikoista olla sellaisia, jotka hyötyvät korkeakoulutuksesta. Tällaista työvoimamarkkinaa ei ole kuitenkaan näköpiirissä. Tämä ei vielä välttämättä ole ongelma muuten kuin siinä, että käytetään kallista veronmaksajien kustantamaa resurssia eli maksutonta koulutusta turhaan ja lyhennetään työuraa alkupäästä.
Merkittävämpi ongelma syntyy siitä, että kun 70 prosenttia työikäisistä on korkeakoulutettuja, siitä tulee perustaso – oletus. Samalla tavalla kuin viime vuosisadan puolessa välissä ylioppilastutkinto oli arvostettu tutkinto, tuli siitä alle 50 vuodessa arkipäivää. Korkeakoulutettujen korkea määrä johtaa korkeakoulutuksen inflaatioon, koska lähes kaikki ovat korkeakoulutettuja. Koulutus ei tuo pöytään mitään lisäarvoa, jos sama koulutusaste on käytännössä kaikilla muillakin.
Väitän myös, että korkeakoulutuksen inflaatio tulee näkymään siinä vaiheessa kun tavoitetasolle päästään. Korkeakoulutus ei silloin enää tarjoa keskimäärin parempaa palkkaa tai korkeampaa työllisyyttä. Nämä ovat suoraa seurausta siitä, että samoista töistä kilpailevilla on kaikilla korkeakoulutus. Lisäksi korkeakoulutusvimmassa näyttää unohtuneen, että niin sanotut persvakoduunit pyörittävät Suomea.
Kun sähköautolle pitää saada latauspiste, kun vessanpönttö vuotaa tai kun ilmastointi alkaa työntää kummallisia hajuja, soitetaan persvakoduunari paikalle. Nämä työt ovat ammatteja, joissa ei korkeakoulutusta tarvita, mutta jotka ovat arjen pyörimisen kannalta ehdottomia töitä. Nämä duunarit ajavat myös korkeakoulutetut kiinni palkkakilpailussa, sillä hyvistä tekijöistä on pulaa ja heille maksetaan mukavia summia kun osaamista löytyy.
Jokainen meistä voi todeta tämän. Kun se putkari pitää saada paikalle kodin pikkuaskareisiin, ei se onnistu helposti, koska ketään ei ole vapaana ja kodin pikkuhommista ei makseta tarpeeksi.
Yksi suurimmista ongelmista korkeakoulutukselle on tekoälyn tuleminen. Se tulee väistämättä tehostamaan asiantuntijaorganisaatioiden työtä niin paljon, ettei työtä riitä enää kaikille. Tietysti tekoälyn käyttäjiksi tarvitaan jatkossakin asiantuntijoita, mutta ei enää siinä määrin kuin tällä hetkellä heitä on työmarkkinassa. Mutta sitä sähköauton latausasemaa ei tekoäly tule vielä ensi vuonnakaan asentamaan. Siihen tarvitaan persvakoduunaria.
Suomen kannattaisi korkean koulutustason sijaan miettiä miten yhteiskunta koneistona toimisi parhaiten. Mitkä voisivat olla optimimäärät erilaisissa koulutustasoissa, jotta työurat ovat sopivia, koulutusta ei laiteta hukkaan, kaikkiin tehtäviin löytyy riittävästi osaamista ja kaikilla tasoilla koulutus on laadukasta ja tehokasta.
En jaksa millään uskoa, että 70 prosentin korkeakoulutettujen taso on ratkaisu huomisen yhteiskuntaan. Onnellisempi yhteiskunta rakentuu, kun ihmisillä on tekemistä, jossa he kokevat olevansa hyödyllisiä ja tuottavia kansalaisia, jossa jokaisella on paikka ja tarkoitus.
