Presidentti Donald Trumpin aikaan Yhdysvaltain turvallisuusneuvoston Eurooppa-osaston johtajanana toiminut everstiluutnantti Alexander Vindman kirjoittaa Foreign Affairs-julkaisussa, että Yhdysvaltojen tulee lopettaa Venäjän huomioiminen.
Venäjän tulisi muuttua ja ansaita parantuneet välit länteen eikä vain saada niitä. Länsimaiden tulee lopettaa russosentrinen eli venäläiskeskeinen ajattelutapa suhteessa Itä-Eurooppaan.
Länsimaiden politiikka on ollut Venäjä-keskeistä
Vindmanin mukaan Yhdysvallat on ollut Itä-Euroopan politiikassa vuosikymmeniä Venäjä-keskeinen.
– Viimeiset kolme vuosikymmentä Yhdysvallat on yrittänyt taipua ja tunnustaa Venäjän turvallisuushuolet ja lievittää sen ahdistusta. Yhdysvallat on tehnyt tätä Itä-Euroopan halukkaampien kumppanien suhteiden kustannuksella, ennen kaikkea Ukrainan.
Hänen mukaansa Yhdysvallat keskittyi vain Venäjään heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
– Sen sijaan, että se olisi esimerkiksi tukenut Ukrainan itsenäisyyden ensiaskelia, Washington pyrki säilyttämään Neuvostoliiton yhtenäisyyden siitä perusteettomasta pelosta johtuen, että maan hajoaminen johtaisi sisällissotaan. Sen sijaan, että se olisi rajoittanut Venäjän lisääntyvää autoritaarisuutta ja demokratian vastaista toimintaa, mukaan lukien Ukrainassa, on Washington lähinnä katsonut muualle ja yrittänyt jatkaa hedelmätöntä yhteistyötä Moskovan kanssa.
Yhdysvallat on perustellut Venäjä-keskeistä lähestymistapaansa sillä, että se on pelännyt kahdenvälisissä suhteissaan joko kylmän sodan toistumista tai sodan muuttumista jopa kuumaksi.
– Mutta tuloksena on ollut, että Yhdysvallat on asettanut epärealistisia tavoitteita todellisten saavutusten sijaan, ennen kaikkea kriisien hetkellä. Vaikka yhä enemmän kerääntyi todisteita siitä, ettei Venäjän sotaisa ja riidanhaluinen käyttäytyminen mahdollistanut vakaata tai ennustettavaa suhdetta, jatkui Yhdysvaltojen linja ennallaan sekä sen turvallisuusetujen että Venäjän naapurimaiden turvallisuuden kustannuksella.
Vindmanin mukaan amerikkalaisten ulkopoliittiset päättäjät asettavat edelleen Venäjän ensisijaiseksi suhteessa Ukrainaan. Hän pohtii johtuuko tämä siitä, että venäläiset ja ukrainalaiset vain hahmotetaan vieläkin samaksi kansaksi vai pidetäänkö ukrainalaisia peräti ”vähävenäläisinä”.
Osa ongelmaa on, että Yhdysvaltojen poliittisen päätöksenteon takana olevat asiantuntijat ovat koulutukseltaan vanhoja sovjetologeja eli Neuvostoliiton tutkimuksen asiantuntijoita. He ovat tottuneet hahmottamaan asiat Moskova- ja Venäjä-keskeisesti, ja heille vanhat neuvostotasavallat ovat olleet ”lähiulkomaita”.
Vindman huomauttaa ”myrkyllisen” Venäjä-keskeisyyden vaivanneen kaikkia länsimaita, ei vain Yhdysvaltoja. Se näkyy muun muassa Euroopan energiariippuvuudessa Venäjästä ja haluttomuudesta irtautua siitä.
Hänen mielestään tilanteen on aika muuttua ja Ukraina tulee hahmottaa sen itsensä kautta. Ukraina on demokratian sillanpääasema. Yhdysvaltojen tulee tunnustaa vuosikymmenten virheet ja luopua vanhoista ajattelutavoistaan, kuten myös Euroopan unionin.
Ukrainan voitto varmistaisi demokratian Itä-Euroopassa, patoaisi Venäjän laajenemispyrkimykset ja antaisi signaalin autoritaarisille hallinnoille, jotka ovat viime vuosikymmenen aikana lisänneet suosiotaan.
-Sota on käännepisteessään. Yhdysvaltojen tulee päättää aikooko se auttaa Ukrainaa niin hyviin neuvotteluasemiin kuin maa vain kykenee vai aikooko se katsoa vierestä, kun Venäjä järjestää ja täydentää joukkonsa uudelleen, soveltaa taktiikoitaan ja sitoutuu pitkäaikaiseen näännytyssotaan. Jos ukrainalaisen demokratian halutaan voittavan, amerikkalaisten ulkopolitiikan päättäjien tulee viimein asettaa ensisijaiseksi Venäjän sijaan Ukraina, vaikka he kuinka haluaisivat asian olevan toisinpäin.
Yhdysvallat laiminlöi Ukrainaa 30 vuoden ajan
Vindman kirjoittaa Ukrainan 31-vuotisen itsenäisyyden aikana kaikkien Yhdysvaltain presidenttien hallintojen menettäneen yhteistyömahdollisuuksiaan Ukrainan kanssa.
Presidentit Bill Clinton, George W. Bush ja Barack Obama perustivat kaikki aluepolitiikkansa perinteisiin Venäjään kohdistuneisiin toiveisiin ja pelkoihin eli toiveeseen yhteistyöstä ja pelkoon kylmästä sodasta.
George H. W. Bush tyrmäsi 1. elokuuta 1991 eli vain 23 päivää ennen Ukrainan itsenäisyysjulistusta koko idean Ukrainan itsenäisyydestä ja varoitti Kiovassa pitämässä puheessaan ukrainalaisia neuvostojohtajien tyyliin “itsetuhoisesta etniseen vihaan perustuvasta nationalismista”.
Bush asetti Neuvostoliiton säilyttämisen ukrainalaisten itsemääräämisoikeuden edelle, vaikka Ukrainan kansa vielä 1. joulukuuta 1991 pidetyssä kansanäänestyksessäkin äänesti Krim mukaan lukien selvästi itsenäisyyden puolesta.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Bill Clintonin hallinto keskittyi vain huolehtimaan Neuvostoliiton ydinasejäämistöstä ja sen keskittämisestä Moskovalle. Vindmanin mukaan tämä pelko on jälleen uusiutunut Washingtonissa, kun on alettu pelätä Venäjän tappiota ja Ukrainan ”liian hyvää” menestystä.
Clintonin ydinasetavoitteeseen liittyi myös surullisenkuuluisa Budapestin pöytäkirja, jonka piti taata Ukrainan rajojen koskemattomuus vastineeksi siitä, että Ukraina luopuisi ydinaseistaan.
– Jos Yhdysvallat olisi ollut vastaanottavaisempi ukrainalaisten aloitteille ja huolille, Yhdysvallat olisi ehkä tarjonnut jotain enemmän kuin vain vuoden 1994 Budapestin pöytäkirjan epämääräiset ”turvatakuut”, jotka johtivat Ukrainan kohtalokkaaseen päätökseen luopua Neuvostoliiton perintönä saamista ydinaseistaan.
– Sen sijaan sopimus, jonka allekirjoittivat Venäjä, Ukraina, Iso-Britannia ja Yhdysvallat, vaati ainoastaan konsultaatioita ja velvoitti YK:n turvallisuusneuvoston toimimaan, jos sopimusta rikottaisiin (ilmeinen virhe ottaen huomioon Venäjän veto-oikeus kyseisessä instituutiossa).
Ukrainalaiset olivat koko ajan amerikkalaisia halukkaampia yhteistyöhön. Vuonna 1996 Ukrainan presidentti Leonid Kutšma joutui erikseen pyytämään erityisen kahdenvälisen yhteistyökomission perustamista.
Komissio luotiin venäläis-amerikkalaisen vastineensa mukaan ja siihen kuuluivat Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore ja Kutšma. Sen toiminta jäi merkityksettömäksi, koska Vindmanin mukaan ”tulosten Ukrainassa katsottiin olevan edelleen riippuvaisia tuloksista Venäjällä”.
Vuoden 2004–2005 niin sanotun oranssin vallankumouksen myötä olisi jälleen avautunut yhteistyömahdollisuus. Ukrainalaiset vaativat kaduilla vapaita ja rehellisiä vaaleja.
Yhdysvallat olisi voinut tarjota laajempaa taloudellista ja teknistä apua Ukrainan uudistuspyrkimykselle ja edesauttaa Ukrainan pyrkimystä länsi-integraatioon.
Avun myötä uudistukset olisivat voineet onnistua, eikä eurooppalaismielisen Viktor Juštšenkon hallitus olisi menettänyt kansansuosiotaan. Sen sijaan Yhdysvallat valitsi Vindmanin mukaan politiikan, jossa Ukraina nähtiin ”ei-kenenkään-maana”.
Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush yritti vuonna 2008 edistää Budapestin Nato-huippukokouksessa Ukrainan Nato-pyrkimyksiä, mutta muut jäsenmaat eivät olleet vastaanottavaisia.
Yhdysvallat ja muut jäsenmaat eivät onnistuneet laatimaan järkevää suunnitelmaa Ukrainan Nato-jäsenyydelle.
– Tuloksena laadittu julkilausuma tuotti huonoimman mahdollisen provokaation ja luottamuksen tasapainon, koska Venäjä sai uuden valituksen aiheen, jota käyttää hyväksi, eikä Ukrainan tilanne muuttunut turvallisempaan suuntaan.
Oranssin vallankumousten uudistusten epäonnistuttua valtaan palasi Venäjän marionettihallinto Viktor Janukovytšin johdolla. Hänen kaudellaan Ukrainan hallintoa ja asevoimia romutettiin sekä kleptokratia lisääntyi.
Kun ukrainalaiset saivat tarpeekseen tästäkin hallinnosta, päätti Venäjä toimia sotilaallisesti Ukrainaa vastaan. Ensin miehitettiin Krimin niemimaa, joka sitten liitettiin yksipuolisesti Venäjään. Tämän jälkeen aloitettiin sota Itä-Ukrainassa ensin sekalaisin venäläisjoukkioin ja lopulta myös Venäjän vakinaisella väellä.
– Länsi olisi voinut vastata voimakkaammin Venäjän hyökkäykseen vuonna 2014. Voimakkaampi reaktio olisi mahdollisesti hillinnyt Venäjän jatkohyökkäyksiä ja valmistanut Ukrainaa suurempaa konfliktia varten.
– Yhdysvallat liittolaisineen auttoivat Ukrainan armeijan nykyaikaistamisessa, mutta Moskovan provosoimisen pelossa kieltäytyivät asettamasta riittävän kovia sanktioita Venäjälle tai lisäämästä raskasta kalustoa ja ukrainalaisjoukkojen koulutusta.
Vindman huomauttaa, ettei ”eskalaation välttäminen” ja pyrkimys liennytykseen ole toiminut.
– Venäjän presidentti Vladimir Putin päätti silti eskaloida. Nyt länsi yrittää kompuroiden ottaa takaisin menetettyä aikaa.
