Ukrainan sodan jatkuessa ja transatlanttisen epävarmuuden vahvistuessa Euroopan strateginen autonomia näyttää välttämättömältä. On myös viitteitä siitä, että kehitys kulkee populististen puolueiden vastahakoisuudesta huolimatta kohti uudenlaista Eurooppaa. Kuka olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, että Euroopassa keskustellaan nyt vakavasti yhteisestä eurooppalaisesta ydinpelotteesta?
Euroopan ulkopuoliset voimat – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – ovat toiminnallaan ajaneet Euroopan tilanteeseen, jossa kansalliset intressit on pakko arvioida uudelleen. Uudenlaisessa eurooppalaisessa ajattelussa myös kansallinen puolustuspolitiikka näyttäytyy osittain uudessa valossa.
Monissa Euroopan maissa puolustuspolitiikalla on entistä selvemmin myös yhteiskuntapoliittinen ulottuvuus. Se liittyy yhteiskuntien kriisinsietokykyyn ja toimintakyvyn varmistamiseen myös poikkeusoloissa. Keskeistä on huoltovarmuuden vahvistaminen sekä yhteiskunnille tärkeiden strategisten kohteiden suojaaminen – väestönsuojelun lisäksi. Kaikki tämä vaatii viranomaisten resurssien uudelleenkohdentamista ja joissain tapauksissa myös uusien rakenteiden ja instituutioiden luomista, kuten Ranskassa on viime vuosina nähty.
Usein unohdetaan, että maanosan vakauden ja yhtenäisyyden perusedellytys on kansallisvaltioiden oma vakaus, yhtenäisyys ja toimintakyky. Jos tämä ei toteudu, voi horjua myös koko Euroopan yhtenäisyys. Ukrainan sodan luonne ja sen pitkittyminen ovat palauttaneet keskusteluun myös reservisyvyyden merkityksen: Ukraina on osoittanut, että teknologia ei poista tarvetta ihmisille ja varannoille, kun konfliktit venyvät. Vahva ja aito yhteinen ulko- ja puolustuspolitiikka on strategisen autonomian ehto – ja ilman sitä Eurooppa ei kadota vain turvallisuuttaan, vaan se kadottaa myös itsensä.
Muutos kiihtyy
Vanhastaan on ajateltu, että kulttuuri ja ajattelutapa muuttuvat hitaasti. Nykyinen turbulentti maailmanpoliittinen tilanne on kääntänyt asetelman. Strategisen autonomian toteutuminen on käytännössä ennakkoehto sille, haluaako Eurooppa säilyttää nykyisen yhteiskuntamallinsa ja arvopohjansa perusoikeuksineen ja vapauksineen.
Vaihtoehtona on nykyisen kaltainen heikko päätöksenteko ja toimeenpano. Se voi johtaa lopulta siihen, että maanosasta tulee entistä hajanaisempi ja tahdoton tilkkutäkki, jossa kansalliseen suvereniteettiin vetoaminen muuttuu itseisarvoksi ja yhteinen toimintakyky rapautuu. Tällainen kehitys näkyen esimerkiksi Unkarin ja Slovakian linjoissa koituu erityisesti Venäjän ja myös Kiinan eduksi.
Kiinan pitkäaikainen tavoite on kasvattaa vaikutusvaltaansa ja haastaa EU:n ja Naton asemaa alueilla ja kysymyksissä, joissa länsimaiden intressit ovat olleet sille kilpailijoita. Siksi samalla kun EU rakentaa suhteitaan Kiinaan, sen on oltava kirkas Kiinan tarkoitusperistä ja vallankäytön logiikasta. Yksikään suurvalta oli kyse Yhdysvalloista, Kiinasta tai Intiasta ei aja muuta kuin omaa etuaan ja vaikutusvaltaansa. Eurooppalaisilla, monta kokoluokkaa pienemmillä valtioilla ei ole samaa liikkumatilaa yksin. Niiden on tukeuduttava toisiinsa täysin uudella tavalla.
Pehmeä ja kova valta yhdistyvät
Politiikan tutkija Heljä Ossa totesi väitöskirjassaan (2024) osuvasti, että Euroopalla on yhteistä kulttuuria, mutta se ei ole strategista luonteeltaan. Strategisen kulttuurin luominen edellyttää sotilaallisen voiman ja riittävän reservin lisäksi yhteenkuuluvuuden tunnetta – sitä, ettei kansallinen ja eurooppalainen intressi ole nollasummapeli. Päinvastoin: ne voivat vahvistaa toisiaan.
Tämä kytkee pehmeän vallan ja kovan vallan toisiinsa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron avasi tätä ajattelua visionäärisesti Sorbonnen puheessaan vuonna 2017. Eurooppalaisten arvojen puolustaminen tarkoitti Macronille sekä puolustusulottuvuuden vahvistamista että tehokkaampien sisämarkkinoiden rakentamista, jossa myös työmarkkinat ja tutkinnot liikkuvat aidosti ilman nykyisiä siiloja.
Yhteinen strateginen kulttuuri, intresseineen ja arvoineen, ei synny ylhäältä annettuna käskynä. Siksi pehmeän vallan kehittäminen on tässä kehityksessä yhtä tärkeää kuin sotilaallisen kyvyn ja puolustusteollisen perustan vahvistaminen.
Ukrainan sodan mahdollinen päättyminen ei palauta Eurooppaa entiseen: toimintaympäristö on pysyvästi muuttunut. Tähän tosiasiaan Euroopan on rakennettava jatkossa politiikkansa. Tämä asetelma haastaa myös populististen puolueiden agendan ja voi luoda valtavirtapuolueille uusia mahdollisuuksia menestyä vaaleissa. Seuraavaksi tämä nähdään Unkarin kevään parlamenttivaaleissa ja reilun vuoden päästä Ranskassa, kun maa valitsee uuden presidentin ja parlamentin.