Näillä sanoilla Alexander Stubbin presidentinvaalivoittoa voisi kuvailla. Päähenkilö itse oli aivan liian liikuttunut ja vastuuntunteva saattaakseen ilakoida moisella tavalla. Hän otti voiton vastaan stoalaisella tyyneydellä. Isänmaa oli jälleen kerran kutsunut.
Oli kansainvälisestikin poikkeuksellista, että voittaja meni voiton varmistuttua vastustajansa vaalivalvojaisiin kehumaan miestä, jonka oli juuri täpärästi lyönyt kanveesiin. Vain läpeensä kyyninen ihmishirviö saattoi olla liikuttumatta Alexin sanoessa ääni väristen Pekka Haavistolle: ”Olet yksi hienoimmista ihmisistä jonka olen koskaan tavannut.”
Siinä oli jotain sanattoman kaunista ja yhdistävää. Stubbin vaalivalvojaisissa raikasi spontaani huuto: ”Pekka, Pekka, Pekka!” Se hetki oli kuin ikuinen Prometheus-leiri, jossa kirkasotsaiset ja sinisilmäiset nuoret aidosti uskovat maailman loputtomaan hyvyyteen.
Molemmissa joukkueissa, tai kentän laidalla, oli ihmisiä jotka halusivat heittää lokaa toisen niskaan, mutta ehdokkaat itse seisoivat koko ajan rehdin kilvan takana paras mies voittakoon-meiningillä. Kiitos heidän, ei kukaan nyt puhu kahtia jakautuneesta Suomesta. Tasavallassa kaikki hyvin.
Suurin voittaja oli tietenkin Fenix-linnun lailla tuhkasta noussut Alexander Stubb, mutta Haaviston hopea ei missään nimessä ollut häpeä. Huikea nousu loppumetreillä sai monen porvarin nukkumaan huonosti.
Toinen tämän kisan voittaja oli ehdottomasti kokoomuksen puoluejohtaja Petteri Orpo, joka pisti koko oman poliittisen uransa panokseksi rulettiin valitessaan Alexander Stubbin ehdokkaaksi vaikka kentältä kuului soraääniä ja puhelinrinki soi. Ei ihme, että ensimmäisellä kierroksella miehellä meni jännityksestä pakki sekaisin.
Kolmantena voittajana oli kokoomus, joka sai hienosti kenttäväen mukaan yhteisen ehdokkaan taakse. Ehdokkaan, joka vielä muutama kuukausi sitten ei nauttinut kaikkien luottamusta. Kampanjapäällikkö Kristiina Kokon kelpaa paukutella henkseleitä. Tästä on hyvä lähteä kohti eurovaaleja.
Kampanja vedettiin sellaisella reilun pelin hengellä, josta myös ruotsalaiset poliitikot voisivat ottaa mallia. Ruotsissa poliittista kampanjakulttuuria vaivaa suolistoperäinen kontaminaatio. Sitä itseänsä heitetään estoitta vastustajan päälle eikä kilpakumppanin kunnioituksesta ole kukaan koskaan kuullutkaan. Milloin heristellään tv-tentissä lenkkimakkaraa, milloin kivihiilenmurikkaa. “Ei väistetä, vaikka tunnettais!”
Usein lapsellinen pilkka osuu omaan nilkkaan, kun vastustajaa kampitetaan estoitta, mutta aina kannattaa yrittää. Jäljet johtavat sylttytehtaalle ihan jokaisesta puoluetoimistosta, sillä kyseessä on maan tapa. Vaalien alla parhaita skandaaleja pantataan, sillä ajoituksen pitää olla täsmälleen oikea. Liian aikaisin vuodettu tieto saattaa lässähtää ennen aikojaan, ja taas liian myöhään tehty paljastus ei ehdi päästä mediadramaturgiseen lentoon, jossa sillä on merkitystä.
Muuten niin sovitteleva ja diskuteeraava kulttuuri saa ikään kuin vapaakortin kun politiikka on kyseessä. Säännöt on samat kuin vapaapainissa, jos sitäkään.
Kun Alexander Stubb vihdoin saapui omiensa pariin vaimo vierellään, piti hän puheen jonka kaltaista Suomessa ei ole totuttu kuulemaan. Miten kauniisti hän kiittikään tukijoitaan ja ystäviään, kampanjatyöntekijöitä ja vapaaehtoisia. Uskollisia sotureita ja mahdollistajia. Ja vaimoaan Suzannea, och sina älskade barn. It takes a village, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Me tulimme, näimme ja voitimme!
