Yksi sotiemme murheellisimmista joukko-osastoista oli Kannaksella juuri ennen puna-armeijan suurhyökkäystä kesällä 1944 ollut Jalkaväkirykmentti 1. Valkeasaaressa ollut JR 1 oli yllätyksekseen sijoittunut lohkolle, jota kohti puna-armeija keskitti suurimmat hyökkäysvoimansa.
JR 1 menetti kolmanneksen miesvahvuudestaan – noin 900 miestä – parissa vuorokaudessa, perääntyi ja pakeni apua pyytäen. Petri Pietiläinen on tietokirjailija, joka ryhtyi perkaamaan prikaatin Perinnekillan hallussa ollutta haastattelumateriaalia. Vasta nyt syntyi kirja, johon on koottu satoja rivimiesten tarinoita ”Kannaksen läpijuoksusta”.
Kun kenraali tyrii, tuloksena voi olla satoja vainajia, kun yksittäinen sotilas munii, henki siinä lähinnä itseltä lähtee. Pietiläisen todistusaineisto kertoo vääjäämättömästi sen, että Suomen ollessa hädässä sotaan lähetettiin liki koulun penkiltä nuorukaisia vailla kunnon sotilaskoulutusta. Heidät heitettiin keskelle sekasortoa täydennysjoukoiksi. Monet eivät käsittäneet vihollisen vaarallisuutta, uhkarohkeista yksilöistä puhumattakaan.
Tänään moni ihmettelee, miksi näitä ”Kansa taisteli, miehet kertovat” –tyyppisiä sotajermujen muisteluksia yhä julkaistaan. Selitys on selvä: kustantajat tekevät tälläkin työllä hyvässä lykyssä rahaa ja palvelevat kansakunnan muistia.
Lukija esittää kysymyksiä hävinneiden puolesta
Tappion kärsinyt Suomen armeija joutui häpeäpaaluun maailman silmissä, vaikka se karkottikin saksalaiset aseveljensä Lapista. Varsinkin tämän kirjan kertojat kokivat tulleensa väheksytyiksi, kun jälkiviisaiden silmissä eivät olleet kyenneet pitämään asemiaan. Ketkä jäivät lopulliseen vastuuseen rintamien murtumisesta? Ansio kuului voittajille, miesvahvuudeltaan 18-kertaiselle puna-armeijalle, entä syylliset rintamalinjojen tällä puolen?
Tähän kirjaan muistelleet eivät syntisiä juuri etsi, harmittelevat joissakin yhteyksissä sitä, että Tali-Ihantalasta tehtiin se lopullinen ihme, vaikka todelliset sankarilliset uhraukset oli tehty jo viikkoja aiemmin. Perääntyessäänkin vihollista kyettiin väsyttämään. Vetäytymään pakotetut taistelivat koko jatkosodan, tosin tuhotun yksikkönsä jälkeen toisissa joukko-osastoissa.
Väliin äänenpainot ovat kuitenkin katkeruuden sävyttämiä. Hyökkäysvaiheen sotavankisurmat näyttävät jääneen joidenkin mieleen, myös vanhan rajan ylittäminen huolestutti. Vertaisilleen he jakavat ymmärrystä, kun kyseessä oli tovereittensa pakokauhu.
Suurista kohtalon kuvioista nämä miehet eivät tienneet. Onneksi he eivät kuulleet vaikka sitä, kun ensimmäisen hyökkäyspäivän jälkeen JR1:n johto otti yömyöhällä yhteyden armeijakuntansa esikuntaan, sitä ei saanut keskellä yötä herättää. Vielä seuraavana päivänä esikunnan pihalla oli pelattu tennistä ja hoidettu ruohoistutuksia.
Hirtehistä aineistoa aivan Tuntemattoman sotilaan tapaan
Sotimisen suvantovaiheissa saatettiin pitää hauskaakin. Varsinkin saksalaisten kanssa tekemisiin joutuneet onnistuivat pienen kaupankäynnin avulla pääsemään käsiksi väkijuomiin. Lomalta tulleet saattoivat vaihtaa jäniksen konjakkipulloon. Kun jänikset olivat vähissä, aluksi saksalaisille kelpasi Viipurista kaapattu kissa nyljettynä, mutta pian vastapuoli huomasi vilpin, eikä konjakkia tippunut.
Marskin syntymäpäivänä 4.6.1942 Lempaalassa vietettäessä viisi miestä pääsi jakamaan pullollisen leikattua konjakkia. Alkoholi sai rivimiehet vapautumaan, jopa leikkisiksikin. Vähiin nautintoaineisiin tottuneille jaettupullo tuntui varmaan moninkertaiselta ilolta.
Naisista oli kova puhe, kuten puutekin. Homot olivat oma, vähemmän keskusteltu kielletty aihe, vitsailtu kyllä. Sotaan näet oli tultu sotimaan, ei naimaan. Oma lukunsa oli henkilökohtainen hygienia, mikä sota-ajan oloissa ei ollut miehistön keskuudessa parasta mahdollista. Täisaunoilla yritettiin tuhota ylimääräisiä pienelijöitä, vaihtelevin tuloksin.
Tarkastukset olivat julkisia ja avoimia. Toki mitä ylemmäs sotilasarvoasteikossa mentiin, ne tehtiin sitä hienovaraisemmin. Lomille lähdettäessä kyytiin pantiin usein sukupuolitautien torjuntapakkaus, jonka kerrottiin kummeksuttaneen naisia.
Kaunistelematonta, kovaa sanankäyttöä
Tavallisten jätkien kertomukset sota-ajoilta ovat täysin erilaisia verrattuna esikuntaherrojen siloteltuihin muistelmiin. Näille sodan käynti oli sisätiloissa tapahtuvaa puuhastelua, ja kun rintamalla käytiin, pöytä oli koreana, sotilaat suittuina kuin pyhäkoululapset. Virallisiin sotapäiväkirjoihin kirjoitettiin usein vain sellaista, mikä palveli kirjoittajan urakehitystä.
Kuten hyvin tiedämme, suuret sotaherrat kertoivat omat totuutensa oman kiiltokuvansa kohentamiseksi. Ei harvinaista ollut sekään, että vähänkään kun tuli tarve vertailla omia ja kollegoitten saavutuksia, kilpailevat sankarit pyrittiin unohtamaan.
Pietiläinen on antanut dokumenttiaineistolleen ylivallan. Hän ei pyri kertomaan totuutta, vaan kertomukset ovat subjektiivisia maallikoiden kokemusten karheita kuvauksia. Näillä miehillä ei ollut tarve kaunistella asioita, puhetapa on varsin naturalistinen.
Jo vuosikymmeniä varastoissa lojunut materiaali herätti kirjaa suunnitelleet uuteen kiireelliseen täydennyshaastattelujen sarjaan. Vuoden 2016 aikana he kävivät jo kilpaa kuoleman kanssa. Niin veteraanien rivit harvenevat.
Petri Pietiläinen: Yksi rykmentti, sata tarinaa. Veteraanit kertovat. Docendo 2017.
MARKKU JOKIPII
