Liki 600 000 ihmistä siivosi Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkiä 1980-luvun lopulla. Heitä kutsuttiin likvidaattoreiksi. Radio Free Europe jututti entisiä likvidaattoreita Ukrainassa. Heidän tarinansa kerrotaan tässä.
Likvidaattorit koostuivat niin paikalle määrätyistä siviileistä kuin armeijan reserviläisistäkin. Heidän tehtävänään oli siivota maailmanhistorian pahimman ydinvoimalaonnettomuuden jäljet.
Likvidaattorit komennettiin paikalle heti, kun Ukrainan Tshernobylin ydinvoimalan nelosreaktori räjähti huhtikuun 26. päivänä 1986. He sammuttivat tulipaloja, kokosivat radioaktiivista jätettä, auttoivat säteilystä pahiten kärsineiden lähialueiden asukkaita ja rakensivat voimalan ympärille säteilyn sisäänsä sulkevan sarkofagin.
Likvidaattorit tekivät työtä, johon heillä ei ollut koulutusta. Turvavarusteita ei ollut.
”Meillä ei ollut harmainta aavistusta, minne meidät lähetettiin, ja mitä edestämme löytyisi”, Serhi Melnyk kertoo.
Melnyk työskenteli palomiehenä. Hänen paloasemansa väki määrättiin Tshernobyliin 12 viikkoa onnettomuuden jälkeen. He työskentelivät paikalla 48 päivää.
”Meille vain annettiin paperit ja käskettiin ilmoittautua”, Melnyk muistelee.
Harva likvidaattori tiesi työn todelliset riskit ja moni tuli paikalle vapaaehtoisesti.
”En tiennyt, kuinka paha tilanne olisi. Halusin vain auttaa jotenkin”, Kostjantin Hontsarov kertoo.
Hän matkusti Tshernobyliin Krimiltä vuonna 1987. Tilanteen vakavuutta ei kerrottu likvidaattoreille vielä silloinkaan. Kyse oli Neuvostoliiton viranomaisten tietoisesta halusta välttää katastrofin todellisen laajuuden paljastuminen.
Valheilla oli hintansa. Valtaosa Melnykin ja Hontsarovin likvidaattoritovereista on joko sairas tai haudassa.
”Kyllähän minä näytän päällepäin terveeltä, mutta sisäpuolella on paljon ongelmia”, Kostjantin Hontsarov toteaa.
51-vuotias Mihailo Avershin oli vuonna 1986 nuori neuvostosotilas. Kun Tshernobylissä räjähti, määrättiin hänet yhdessä muiden sotilaiden kanssa heti likvidaattoriksi. Hän sanoo uskoneensa vielä tuolloin valtion virallisen tarinan, jossa onnettomuutta vähäteltiin. Seuraukset olivat traagisia.
”Me emme tienneet mitään säteilystä ja meidät lähetettiin sinne ensimmäisinä siivoamaan katastrofin jälkiä.”
Hän kertoo esimerkkinä uskomattoman tarinan eräästä joukkueensa sotilaasta.
”Hän löysi laskuvarjon, jota käytettiin hiekan siirtämiseen reaktoriin ja päätti varastaa sen. Hän halusi vaimonsa ompelevan siitä hänelle muutaman parin uusia housuja, koska materiaali oli hänestä niin hyvälaatuista.”
Avershin paljastaa joidenkin varastelleen autoja. Toiset taas repivät lämpöpattereita irti säteilyn autioittaman Pripjatin aavekaupungin asuntojen seinistä. Niitä myytiin romumetallina ympäri Neuvostoliittoa.
Sotilaiden olot olivat karmeat, eivätkä esimiehet tienneet tai välittäneet säteilyn vaaroista.
“Kun pääsimme perille, meillä oli vain teltta ilman lattiaa. Nukuimme kaikki maassa”, entinen likvidaattori Vasil Romanov kertoo.
”Jotkut komentajat käskivät meidät nukkumaan heinäkasoihin. Se oli naurettavaa.”
Eräs Romanovin likvidaattoritovereista ottaa esiin vanhan valokuvan, kun häneltä kysytään, millaisia suojavarusteita heille annettiin.
Kuvassa on mies, jonka nenän päälle on kiinnitetty sideharsoa.
”Tuo oli suojavarusteemme.”
