”Eläkkeet, eläkkeet, eläkkeet!”
Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen tuskin aavisti, miten raivokkaan tunteiden vyöryn hän vapautti toteamalla vähän siihen suuntaan, että eläkkeetkään eivät ole täysin pyhitetty alue, kun mietitään konsteja Suomen talouden parantamiseksi.
Sukupolvien sota leimahti liekkeihin ja ohitti ainakin hetkeksi politiikan palstoilta työttömyyden, joka on huolettanut meitä kaikkia siitä riippumatta, kohdistuuko uhka suoraan omalle kohdalle. Eikä ihme, että huolettaa. Tilastojen luvut ovat kuukaudesta toiseen synkkiä ja valonpilkahdukset harvassa.
Luottamus on pohjamudissa. Maan hallitus on toki perustellut monia toimiaan työllisyydellä, mutta tulokset antavat odottaa itseään. Tuoreimpia hankkeita ovat määräaikaisuuksien ja irtisanomisten helpottaminen. Molempien vaikutus – hyvässä tai pahassa – lienee lopulta aika rajallinen, vaikka ay-liike onkin pelotellut potkulain kohta vievän työt kaikilta, kun työnantajat pääsevät rakkaimpaan mielipuuhaansa eli potkujen jakamiseen.
Ei liittoja tai opposition puolueita tästä suurentelusta toki voi syyttää. Niiden tehtäviin nyt vain kuuluu maalata kaikki vastustamansa hankkeet mahdollisimman synkillä väreillä. Siitä huolimatta, että tämäkin vain lisää sitä pelon ilmapiiriä, jonka piikkiin moni nyt laskee Suomen tämän hetken talouslaman.
Ja sitten tuli tämä eläkesota. Voisiko kuitenkin sen yhteydessä esitetyistä elementeistä löytyä myös joku myönteinen konsti, joka toisi vähän valoa yleiseen ankeuteen? Jopa noihin hallituksen tuoreisiin hankkeisiin liittyen, ikään kuin vastapainona?
Nimittäin kun työttömyydestä puhutaan, pari asiaa nousee jatkuvasti esiin. Toisaalta nuorten vaikeus saada ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Ja toisaalta myös eläkeikää lähestyvän vaikeus päästä enää töihin kiinni, vaikka intoa miten riittäisi.
Entäpä jos yritys saisi aina ensimmäiseltä vuodelta vapautuksen työnantajan sivukuluista, kun se palkkaa jonkun vakituiseen työsuhteeseen? Siis korostan, vakituiseen. Nuo maksut pitäisi tilittää vasta siinä kohtaa, kun työntekijä poistuu firman leivistä, joko irtisanottuna tai itse eronneena. Eli kyseessä olisi ikään kuin koroton työllistämislaina, joka kestäisi koko työsuhteen ajan. Vuoden tai vaikka vuosikymmeniä.
Säännöstä olisi yksi poikkeus. Jos palkattu työntekijä siirtyy aikanaan yrityksestä vanhuuseläkkeelle, tuota maksua ei tarvitsisi palauttaa lainkaan.
Suomalaisten keskipalkasta laskettuna kyse olisi karkeasti lähes 10 000 euron kannustimesta. Eläkejärjestelmälle tästä syntyisi vähäisiä mittatappioita ja tulojen viivästyksiä, mutta sitä(kin) varten yhtiöillä on satojen miljardien puskurit ja tähtäin vuosikymmenten päässä.
Juuri tässä kohtaa voisi myös turvautua Määttäsen konstiin. Riittäisikö tutkinnosta saatavan eläkekarttuman poistaminen kattamaan koko tämän eläketuottojen menetyksen? Silloin vaihtokauppa olisi nuorten kannalta kerrassaan mainio.
Tämä kannustaisi nimittäin ilman muuta palkkaamaan nuoren vakituiseksi, eikä vain roikottamaan määräaikaisuuksissa. Toimisiko se tehokkaasti myös yt-neuvotteluissa lisähintana potkuille ja kannustaisi vielä miettimään jotain parempaa?
Vanhimmissa ikäluokissa se taas rohkaisisi sekä palkkaamaan töihin että sitten pitämään ihmisestä kiinni aina eläkeikään asti?
”Eiku, eihän tämä nyt mitenkään, varmaan kauhea byrokratiakin..!”
Tiedän. Aivan varmasti ajatuksessa voi olla aukkoja. Niitä voi toki etsiä, mutta samalla miettiä, voisiko tämä myös tarjota mahdollisuuksia?
Jos siellä Petteri Orpon ja Riikka Purran esikunnissa ollaan hereillä, tähän kannattaisi varmaan tarttua ennen kuin Antti Lindtman ehtii kaapata ajatuksen opposition vaalivaltiksi? Ay-pomojenkin olisi vaikea löytää tästä moitteen sijaa?
