Valon määrällä on suuri merkitys vedenalaisluonnolle. Auringonsäteilyn saatavuus voi rajoittaa esimerkiksi yhteyttämistä ja sitä kautta perustuotantoa vedessä. Veden läpinäkyvyys vaikuttaa siihen, miten syvälle veteen valo pääsee etenemään ja sitä kautta määrittelee esimerkiksi pohjakasvillisuuden levinneisyyttä.
Hanna Luhtala tutki väitöskirjassaan kenttämittauksiin perustuen valaistusolosuhteiden alueellisia ja ajallisia vaihteluita.
Väitöskirjassaan Luhtala vahvistaa valomäärän vaihtelun yleiset trendit. Tutkimuksessa tarkasteltiin eufoottista kerrosta, eli veden valaistua pintakerrosta, jossa yhteyttäminen pääsääntöisesti tapahtuu.
Hän käytti tutkimuksessaan määritelmää, jonka mukaan eufoottinen kerros rajautuu syvyyteen, jossa valomäärä on vaimentunut pinnan läpäisevästä säteilymäärästä yhteen prosenttiin.
– Lounais-Suomen saaristossa liikkuneet huomaavat ihmissilmälläkin, että vesien kirkkaus kasvaa sisäsaaristosta kohti ulkosaaristoa, mutta tarkkaa mitattua tietoa aiheesta on ollut saatavilla hyvin rajoitetusti. Tutkimukseni on tiettävästi ensimmäinen, joka tuottaa alueelta valoprofiileihin perustuvia mittauksia ja niistä johdettuja tietoja eufoottisen syvyyden vaihteluista, Luhtala kertoo väitöstiedotteessaan.
Valaistun pintakerroksen paksuus vaihtelee
Alueellisen vaihtelun lisäksi Luhtalan tulokset paljastavat valomäärän ajallisen vaihtelevuuden.
– Koska veden läpinäkyvyyteen vaikuttavat vedessä olevat erilaiset ainekset kasviplanktonista humusaineksiin, muutokset näiden ainesten pitoisuuksissa vaikuttavat suoraan valaistun pintakerroksen paksuuteen.
Saaristomerellä eufoottisen syvyyden muutokset seurailevat kasvukauden aikana erityisesti leväkukintojen vuodenaikaiskiertoa.
– Valkolevyllä mitattuja näkösyvyyksiä on Itämerellä mitattu yli sadan vuoden ajan. Niiden perusteella Itämeren valonläpäisevyys on heikentynyt merkittävästi vuosikymmenten saatossa. Omat mittaukseni paljastivat merkittäviä eroja valaistusolosuhteissa myös yhden kesäkauden aikana. Muutokset voivat olla hyvinkin nopeita, Luhtala jatkaa.
Tuhansien saarten ja luotojen muodostamassa sokkeloisessa saaristossa maa-alueet ja matalikot rajoittavat vesimassojen liikkumista ja sekoittumista tehokkaasti. Tällaisissa olosuhteissa valaistusolosuhteissa voi ilmetä suuria paikallisiakin eroja, minkä vuoksi sekä kenttämittausten suunnittelu että tulosten hyödyntäminen on Saaristomerellä haasteellista.
– Yksittäinen mittaus edustaa Saaristomeren valaistusdynamiikkaa heikosti. Tutkimuksessani vierekkäisiltä mittauspisteiltä erittäin harvoin saatiin samanlaisia mittaustuloksia. Vaihtelevissa olosuhteissa mittausten olisikin syytä olla sekä alueellisesti että ajallisesti kattavia, Luhtala pohtii.
FM Hanna Luhtalan väitöskirja Geographical studies of underwater light dynamics in the coastal archipelago of SW Finland, Baltic Sea tarkastetaan perjantaina 13. toukokuuta Turun yliopistossa,
