Valtioneuvosto on hiljattain käynnistänyt valmistelut Suomen seuraavien ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja puolustuspoliittisen selontekojen osalta. Kyseessä on Suomen ulkopolitiikan kannalta kahden merkittävän asiakirjan laatiminen, sillä ne luovat pohjan Suomen linjalle vähintäänkin kuluvan hallituskauden ajaksi.
Tulevien selontekojen taustaa on hahmoteltu hallitusohjelman lisäksi muilla areenoilla. Elokuun lopulla Helsingissä järjestettiin vuosittaiset suurlähettiläspäivät, jossa kuullaan tyypilliseen tapaan Suomen valtionjohdon ajatuksia maailmanpolitiikan viimeisimmistä kehityskuluista.
Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistön kansainvälisten suhteiden tilaa ja Suomen intressejä käsittelevä puheenvuoro oli mielenkiintoinen. Puhe nimittäin osoitti sen, miten suurvaltapolitiikka heijastelee pakon edessä jälleen voimakkaasti tapaa tehdä ja hahmottaa Suomen ulkopolitiikkaa. Käsite ”kansalliset intressit” saattaa suurvaltapoliittisten konnotaatioiden takia kuulostaa vieraalta suomalaisessa kontekstissa. On kuitenkin käymässä yhä selvemmäksi, että myös Suomessa on vaalittava aiempaa suoremmin omia kansallisia intressejä ja otettava strategisempi etunoja suhteessa kansainvälisen politiikan kehitykseen.
Suurvaltakilpailun ongelmat uhkaavat kasaantua nyt eurooppalaisten hartioille. Valitettavasti juuri kun EU:n olisi kyettävä ottamaan vahvempi rooli etujensa puolustajana, hetki ei ole unionille otollinen. Britannia on takertunut Brexitin luomiin ongelmiin, Saksan johtajuus on toistaiseksi heikentynyt, jonka lisäksi muut toimijat, kuten Italia, ovat sisäpoliittisesti lamaantuneita. Ranskan asema on tässä tilanteessa kokenut suhteellisen nousun, mutta presidentti Emmanuel Macron on myös joutunut huomaamaan, ettei Ranska yksin kykene johtamaan Eurooppaa. EU:n vahvuus perustuu viime kädessä sen jäsenmaiden kykyyn toimia yhdessä, eivätkä suuretkaan jäsenmaat kykene vain omin voimin edistämään eurooppalaista agendaa.
EU:n sisäinen sirpaloituminen heijastuu myös unionin mahdollisuuksiin ulkosuhteissa. Isoimmaksi haasteeksi on muodostumassa EU:n kyvyttömyys luoda yhtenäistä strategiaa hallita tai kääntää suurvaltakilpailua omaksi edukseen. Eurooppalaiset joutuvat yhtä aikaa selvittämään Venäjä-suhteitaan Ukrainan sodan varjossa, Kiina-politiikkaansa Pekingin yhä määrätietoisemman taloudellisen ekspansion keskellä sekä luovimaan transatlanttista-suhdettaan vaikean Yhdysvaltain presidentin kanssa.
Vaikka EU on edelleen yhtenäinen Venäjä-pakotteiden ja Minskin-sopimuksen noudattamisessa, samaan aikaan jäsenmailla on eroavia näkemyksiä Venäjä-suhteen tulevaisuudesta. Ranska on pyrkinyt ajamaan pragmaattisempaa suhdetta Venäjään ja esimerkiksi EU:n Venäjän suurlähettiläs Markus Ederer on hahmotellut Venäjää yhteistyöhön Kiinan kasvavan vaikutusvallan hillitsemiseksi. Kaikissa jäsenmaissa, etenkin idemmässä, nämä näkemykset eivät saa positiivista vastakaikua.
Tilanne on valitettavasti eurooppalaisille epäedullinen. Vaikka Venäjän ja Ukrainan suhteet ovat saaneet uusia ulottuvuuksia viime aikoina muun muassa vankienvaihdon muodossa, Moskova ei koe paineita päättää sotaa. Venäjälle Ukrainan sodassa on kysymys usean eri rintaman kamppailusta eikä sodan päättäminen ei ole Venäjälle ajankohtainen kehityssuunta ennen kuin sille on tarjolla itselleen edullinen ratkaisu. Tällöin eurooppalaisille on riskialtista harkita liennytystä, mikäli sille ei tosiasiassa ole pohjaa tai sitä ei olisi sidottu pitkäjänteiseen strategiaan Venäjä-suhteiden tulevaisuudesta. On ylipäätään epätodennäköistä, että EU:n ja Venäjän väliset ristiriidat intressien ja arvomaailmojen välillä olisi ratkaistavissa lähitulevaisuudessa.
Yksimielisyyttä ei löydy myöskään eurooppalaisten Kiina-politiikasta. Presidentti Xi Jinpingin silkkitiehanke on toiminut Kiinan kunniainhimoisena vallankäytön välineenä. Muinaiseen silkkitiehen pohjautuva aloite toimii sateenvarjona Kiinan globaalille toiminnalle ja sillä Kiina epäsuorasti haastaa toisen maailmansodan jälkeen rakennetut ”läntiset” globaalit instituutiot. Euroopassa silkkitiehanke jakaa mielipiteitä. Hanke nähdään Kiinan valtapoliittisen välineen lisäksi taloudellisena mahdollisuutena. Niin kutsuttu 17+1 –hanke tuo yhteen Kiinan ja 17 eurooppalaista maata talousyhteistyön puitteissa.
Andrew Michta on nostanut esille, miten eurooppalaisten tulisi välttää liiallista sinisilmäisyyttä Kiinan taloudellisten lupausten edessä. Michtan mukaan Kiinan silkkitiehanke ei pyri vain heikentämään Yhdysvaltain asemaa maailman talousvirtojen ja Aasian turvallisuusrakenteiden säätelyssä, mutta uhkaa pahimmillaan myös altistaa eurooppalaisia Pekingin taloudelliseen vaikuttamiseen riippuvuussuhteiden kautta.
Eurooppalaisten kannalta ongelmallisiin kehityskulkuihin lukeutuu Venäjän ja Kiinan lisäksi transatlanttinen suhde. Vaikka Atlantin molemmin puolin suhteen merkitystä korostetaan ja sitä ylläpitävät järjestelyt ovat edelleen voimassa, presidentti Donald Trump suhtautuu eurooppalaisiin vähintäänkin skeptisesti. Pahimmat kauhuskenaariot, kuten Yhdysvaltain vetäytyminen Natosta tai raskas kauppasota EU:n kanssa, eivät ole realisoituneet. Tästä huolimatta Trump on toiminnallaan paljastanut eurooppalaisten heikkouksia. Esimerkiksi Yhdysvaltain vetäytyminen INF-sopimuksesta ja Iranin ydinsopimuksesta sekä uhkailu Natosta irtautumisella demonstroivat, miten eurooppalaisilla on vaikeuksia hallita omaa turvallisuuttaan koskevia ratkaisuja. Vaikka transatlanttinen suhde on eurooppalaisille korvaamaton, pohdinnat siitä, miten EU voisi omaehtoisesti edistää nykyistä asemaansa kansainvälisessä politiikassa sekä EU:n puolustuspolitiikan vahvistaminen, ovat tarpeellisia.
Euroopassa suurvaltapolitiikan kehitystä olisi seurattava poikkeuksellisen vakavin ja kauaskantoisin mielin. Ulkoisesti katsottuna EU:lla olisi taloudellisten voimasuhteidensa puolesta edellytykset toimia vahvemmin osana kansainvälistä politiikkaa. Lisäksi EU on käynnistänyt yhteisen puolustuspolitiikan vahvistamisen. Sisäisesti katsottuna unioni uhkaa kuitenkin jäädä nostalgisen nationalismin vuoksi voimattomaksi toimijaksi, muiden ajaessa vahvemmin omaa agendaansa globaalilla areenalla. Karkeasti sanottuna, eurooppalaisilta uupuu yhtenäinen strateginen ajattelu ja mielikuvitus olosuhteissa, joissa näitä molempia tarvittaisiin kipeästi.
Valtioneuvoston selontekojen laadinta on pientä suuren maailman tapahtumien keskellä, mutta ne tarjoavat jälleen yhden mahdollisuuden pohtia, mitkä ovat niitä kansallisia intressejä, joita Suomen EU-jäsenmaana tulisi nykyisen kansainvälisen politiikan ilmapiirissä edistää, jotta unioni kykenee vastaamaan suurvaltakilpailun luomiin haasteisiin. Suomi ei luonnollisestikaan yksin ratkaise isoja kysymyksiä, jolloin kumppaneiden etsiminen ja yhteisten linjojen hakeminen EU:n sisällä näihin kysymyksiin on myös olennainen askel kohti voimaantuvaa Eurooppaa.
Presidentti Niinistö luonnehti suurlähettiläspäivien puheessaan, miten kansainvälinen politiikkaa muistuttaa tällä hetkellä kolmiota, jossa vaikuttavat lähinnä Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Niinistön mukaan kolmion kärjistä kohdistuu sen sisällä olevaan Euroopan unioniin voimistuvia, ristikkäisiä paineita.
Se mitä Niinistö ei sanonut suoraan, on kuitenkin selvää – mikäli EU ei pääse tämän geopoliittisen kolmion ulkopuolelle, se jää sen sisälle vietäväksi. On Suomen kansallisten intressien mukaista, että EU välttäisi tämän kohtalon.
