Juoksen aamulenkkiä kosteikon ohi, jossa pulputtaa viitasammakko. Pulputus kuulostaa siltä, kuin pulloa upottaisi veden alle. Siellä se pitää huolta elämän jatkumisesta keskikokoisen kylän keskusta-alueella – liikenteestä, rakennuksista tai muustakaan elämän menosta piittaamatta. Se on kuitenkin yksi niistä lajeista, joka yhä useammin rajoittaa taajamiemme kasvua ja kehitystä.
Viitasammakko on Euroopan alueella harvinainen. Esimerkiksi Britteinsaarilta laji puuttuu kokonaan. Suomessa puolestaan laji on vähintään yhtä runsaslukuinen kuin sammakko ja ainakin Perämeren rannikolla jopa runsaslukuisempi. Sitä esiintyy eteläisimmästä Suomesta aina Ivaloon saakka.
Katselen keväistä tienpiennarta ja ”ploggailen” muutamia irtoroskia taskuun. Isommat jäävät odottamaan kylän siivoustalkoita. Naurattaa melkein ääneen, miten roskien keruustakin meinasi tulla kiellettyä ilman tietyökorttia. Legenda valitettavasti elää edelleen ja talkoiden järjestäjät kantavat asiasta huolta. Liikennevaliokunnassa kuitenkin jo ajat sitten linjasimme, että roskia saa kerätä, iltarastikylttejä saa laittaa ja hääpaikasta kertovissa opasteissa saa olla suuntaa osoittava nuoli.
Kuuntelen korvanapeista aamun uutisia ja olen juosta ojaan. Rauma on päättänyt kieltää päiväkodeilta sämpylöiden leipomisen ylijääneestä puurosta vedoten elintarvikelakiin ja säädökseen, jonka mukaan jo tarjolla ollutta ruokaa ei saa jäähdyttää ja käyttää uudelleen. Myöhemmin Evirasta todetaan: ”Tällainen säädös on olemassa, mutta sitä ei kuitenkaan tarvitse soveltaa päiväkodin puuroon, jota henkilökunta jakaa lapsille.” Jään miettimään, että kuinkahan paljon meillä lopulta on käytännössä ohjeita, jotka perustuvat ylitulkintoihin, väärintulkintoihin tai varovaisuuteen.
Aamun ensimmäinen kokous pidetään vanhalla sairaalalla. Aulan kello – samanlainen keskuskello kuin lähes kaikissa Suomen kouluissa – on pysähtynyt taannoisen remontin aikaan, kun koko sairaalan toimenkuva, tehtävät, potilashuoneet ja tilojen käyttö uusittiin, eikä keskuskellolle enää nähty tarvetta. Museovirasto ei kuitenkaan antanut poistaa kelloja, vaan vaatii pitämään kellot näkyvissä, vaikka ne eivät enää ikinä oikeaa aikaa näytäkään. Kokouksessa käy ilmi, että sairaalan ikkunoihin vastikään hankitut sälekaihtimet joudutaan vaihtamaan museoviraston määräyksestä puisiksi, koska ne ovat nykyaikaista metallista materiaalia, mutta vaikka ovatkin mattapintaisia, ne heijastavat valoa ”väärin” rakennuksesta ulospäin, eivätkä säilytä rakennuksen alkuperäistä ajatusta tältä osin.
Kokouksesta lähtiessäni näen parkkipaikan reunalla tyhjillään olevat entiset asuinrakennukset. Harmittaa, koska käyttämättömät tilat paitsi maksavat, menevät käyttämättömyyttään huonoon kuntoon. Ja kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö käyttäjiä olisi ollut, vaan siitä, että tiloihin ei ole museoviraston määräysten vuoksi saanut tehdä tarkoituksenmukaisia muutoksia – kuten vaikkapa purkaa häiritseviä portaita. Jos säännöksiä ei olisi ollut, tiloissa olisi jo vuosia toiminut alueelle kovasti toivottu ja tarpeellinen perhetukikeskus.
Normien pakkopaita ahdistaa. Kääri tässä nyt sitten hihat ja ryhdy töihin. Kun asioita suhteuttaa, niin näissäkin tilanteissa kyse on hiekan murusesta Saharassa. Mutta kun se murunen on väärässä paikassa, niin kyllähän siitä hiertymä syntyy.
Illalla ajelen mökille lataamaan akkuja. Matkalla näen, kuinka merimetsot ovat jälleen valloittaneet uuden saaren mökkimme lähistöltä. Parin vuoden sisään saari on karua katsottavaa. Luen mökin lintukirjoja, jotka ovat kaikki julkaistu elinaikanani – mutta toki ajoilta ennen googlea. Ensimmäisissä kirjoissa laji on määritelty hyvin hyvin harvinaiseksi ja maassamme lähinnä vierailevaksi, toisessa jo vähän yleisemmäksi, mutta maassa eikä puussa pesiväksi. Google sen sijaan löytää tiedon, että merimetsot palasivat Suomeen pesimälajiksi 1996 ja että pesiviä pareja olisi jo 30 000.
Näissä tunnelmissa toivotan voimia ja viisautta entisille kollegoilleni eduskuntaan. Vaikka hallituskauden loppukiri on jo alkamassa ja sote vie varmasti kaiken ajan, toivon että jostain löytyisi voimia vielä tsempata pienempienkin asioiden osalta niin, että järjenkäyttö Suomessa olisi sallittua – tai ei ainakaan kiellettyä.
