Saksa oli yksi niistä vain neljästätoista valtiosta, jotka osallistuivat ensimmäisiin nykyaikaisiin olympialaisiin Ateenassa 1896. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Saksan piti järjestää kuudennet olympiakisat vuonna 1916.
Ensimmäisen maailmansodan takia Berliinin kisat 1916 peruttiin, ja kun Saksa oli sodan häviäjä, siltä evättiin pääsy kaksiin seuraaviin olympialaisiin. Ne järjestivät Antwerpen 1920 ja Pariisi 1924.
On helppo olettaa, että tuollainen historia nostatti saksalaisten näyttämisen halua entisestään.
”Saksan urheilulla on vain yksi tarkoitus: vahvistaa Saksan kansan kansallishenkeä valamalla ihmisiin taisteluhenkeä ja lujaa toveruutta, joita kansa tarvitsee selviytyäkseen”, kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels julisti 23. huhtikuuta 1933.
”Natsit valjastivat kaikki voimansa lavastaakseen kaikkien aikojen kisat. Hitler oli innokkaasti mukana suunnittelemassa tapahtumaa, jonka ainoa tarkoitus oli herättää kunnioitusta ja ihailua natsi-Saksaa kohtaan”, Anton Ripponin kirjan Hitlerin olympialaiset 1936 takakannessa hurskastellaan.
”Kohottivat imagoa”
Korostettakoon, ettei tässä pyritä mitenkään puolustelemaan, saati oikeuttamaan natsien toimintaa kokonaisuudessaan. Kolmannen valtakunnan ja sen johtajan toimet olivat rikos ihmisyyttä vastaan.
Mutta ihan suhteellisuuden nimissä: mitäs vaikkapa Helsingin olympiakisoissa sitten tehtiin?
”Koko kansan kisat. ´Viimeiset oikeat olympiakisat´, urheilulliset ja ei-kaupalliset, yhdistivät koko sodan jälkeisen Suomen. Vuonna 1952 Helsinki ja Suomi oli koko maailman mielenkiinnon keskipiste. (– –) Avajaisten ikimuistoisin hetki oli olympiatulen saapuminen Stadionille. Kun valotaululle ilmestyi teksti ´Soihdun tuo Stadionille Paavo Nurmi´, repesi katsomo suosionosoitusten myrskyyn ja keskikentällä seisovat urheilijarivistöt hajosivat, kun kaikki halusivat nähdä legendaarisen suurjuoksijan. Paavo Nurmi sytytti olympiatulen kentällä olevaan maljaan ja vei sitten soihdun tornin juurelle. Neljä urheilijanuorukaista kuljetti soihdun Stadionin tornin huipulle, jossa Hannes Kolehmainen sytytti toisen olympiatulen.”
Arvatkaa, mistä oheinen hehkuttava lainaus on? Tai tämä seuraava:
”Olympiakisat olivat muulle maailmalle Helsingin ja koko Suomen näyteikkuna. Kaiken piti olla ensiluokkaisessa kunnossa ja järjestyksessä. (– –) Olympiakisat kohottivat Helsingin ja koko Suomen imagoa maailmalla. Kisoihin saapuneet ulkomaalaiset saattoivat todeta, että maa oli osa läntistä Eurooppaa ja kulttuuripiiriä, vaikkakin hyvin omaleimainen sellainen.”
Ne ovat Suomen Urheilumuseon verkkosivuilta, siis nykyisiltä.
Kilpeä kiillotetaan
Kun me suomalaiset puhumme omista olympiakisoistamme, riemuitsemme onnistuneemme myös imagollis-poliittisissa tavoitteissamme.
Se on itsestään selvää ja isänmaallista. Jos puhuisimme Helsingin kisoista vähättelevään, saati pilkkaavaan sävyyn, se olisi epäisänmaallista ja halveksuttavaa.
Sama koskee keitä tahansa kisajärjestäjiä. Totta kai kalliista ja työläistä kisoista halutaan saada kaikki mahdollinen hyöty järjestävään kaupunkiin ja maahan.
Rippon päättää kirjansa esipuheen: ”Niiden (Berliinin kisojen) jälkeen on ollut vaikeata väittää, että urheilu ja politiikka eivät lainkaan kuuluisi yhteen. Siitä Hitlerin isännöimät olympialaiset pitivät huolen.”
Höpöhöpö. Vaikkei Hitler olisi tuota äkännyt, sen olisivat muut kyllä keksineet. Ja enpä tiedä, oliko Hitler edes ensimmäinen.
Aina politiikka ja urheilu ovat pelanneet yhteen. Tai urheilu ja propaganda, jos niin halutaan sanoa.
Anton Rippon: Hitlerin olympialaiset 1936. Minerva Kustannus 2013.
