Vuonna 2000 alkaneella valtakaudellaan presidentti Vladimir Putin oli ennen vuotta 2012 pysytellyt erossa ideologisista ja kulttuurisista kannanotoista.
Venäjä-tutkija ja kirjailija Leon Aron kirjoittaa Putinin syvemmästä isänmaallis-kansallisesta heräämisestä Wall Street Journalissa.
Maaliskuussa 2012 presidentiksi uudelleen valittua Vladimir Putinia vastassa olivat jättimielenosoitukset ja hänen suosionsa oli heikko. Tuolloin hän jatkoi talvella kirjoituksessaan aloittamaansa teemaa toteamalla puheessaan Venäjän liittoneuvostolle, että ”suuren historian ja kulttuurin” venäläisille on aivan oikein luoda oma ”itsenäisyys ja identiteetti”.
Presidentin mukaan tämä ei pidä sisällään ”niin kutsuttua suvaitsevaisuutta, kastroitua ja tyhjää”, josta on poistettu etniset perinteet ja eroavuudet ja jossa hyvän ja pahan tasa-arvo on hyväksytty kyselemättä.
Maaliskuussa Krimin miehityksen jälkeen Vladimir Putin totesi puheessaan, että ”länsi ottaa käytännön politiikassaan ohjeita mieluummin aseen voimasta kuin kansainvälisestä laista” ja ”haluaa ajaa Venäjän nurkkaan”. Putinin mukaan tämä vihamielisyys alkoi jo 1700-luvulla ja Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjää ”on aina petetty, on aina kohdattu sen selän takana tehdyillä päätöksillä”.
Putinin mukaan länsi haluaa sekaantua Venäjän historialliseen missioon ja estää euraasialaisen yhteisön syntymisen. Tätä vastustaneita ukrainalaisia hän kutsui termillä boeviki, jota aiemmin on käytetty muslimitaistelijoista Kaukasuksella. Oman hallintonsa arvostelijoita hän kutsui kansallisiksi pettureiksi.
Huhtikuussa Putin osallistui nelituntiseen tv-kyselymaratoniin. Siinä hän puhui anteliaasta venäläisestä sielusta sekä ”sankarillisuudesta ja uhrautuvuudesta”, joka erottaa venäläisiä muista ihmisistä. Aron vertaa puheita Josif Stalinin maljapuheeseen toukokuussa 1945, kun diktaattori ylisti etnisiä venäläisiä johtaviksi ihmisiksi, vakaiksi luonteiksi ja horjumattoman luotettaviksi hallinnossa.
Vladimir Putin pyrkii piirtämään kulttuurista linjaeroa moderniin länteen. Leon Aronin mukaan tällä Kremlin uudella retoriikalla on taustansa. Venäjän historiassa maan kulttuurinen ainutlaatuisuus ja missio on usein ollut väline sodassa ja laajentumisessa, huomion kiinnittämisessä pois talousvaikeuksista ja virkailijoiden kyvyttömyyden peittämisessä.
Retoriikka tuo Aronille mieleen suomalaisillekin tutut tsaarit Nikolai I:n (1796-1855) ja Aleksanteri III:n (1845-1894). Aron muistuttaa, että he tekivät Venäjän salaisesta poliisista instituution ja heidän aikanaan maan viralliseksi identiteetiksi määriteltiin ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus.
Venäjän ainutlaatuisuuden uusi korostaminen tapahtuu korostamalla lännen väitettyä vihamielisyyttä. Putinin usein siteeraaman filosofi Ivan Iljinin (1883-1954) mukaan ”läntiset maat eivät ymmärrä ja suvaitse venäläistä identiteettiä… Ne jakavat Venäjän harjan varvuiksi katkaistakseen ne yksitellen ja herättääkseen ne oman sivilisaationsa sammuvalla valolla”.
Leon Aronin mukaan vastaavia valtion johtamia ainutlaatuisuus-kampanjoita on historiassa käytetty sotiin, nälänhädän aiheuttamiseen ja leireihin turvautuneissa maissa.
Venäjän näkyvimpiin bloggaajiin kuuluva Leonid Kaganov kirjoitti äsken ’Uuden Venäjän kymmenen käskyä’. Niiden juonnon mukaan ”Venäjä on maana suurin kooltaan, väestöltään, kehitystasoltaan, kulttuuriltaan, älyltään, vaatimattomuudeltaan, rehellisyydeltään ja oikeudeltaan”. Kaganovin mukaan Venäjää saartaa ”kaikilta sivuiltaan huorineen Gayropa (gay-Eurooppa)”, joka ”virheellisesti palvoo meille syvästi vierasta vapautta”.
Leon Aron muistuttaa, että 2013 mielipidemittauksessa Vladimir Putinia ilmoitti ihailevansa kaksi prosenttia venäläisistä ja hänestä totesi pitävänsä 18 prosenttia. 2008 vastaavat luvut olivat yhdeksän ja 40 prosenttia.
