Tänään ilmestyvässä Tapio Raunion–Matti Wibergin teoksessa Eduskunta. Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla (Gaudeamus) käsitellään eduskuntaa instituutiona ja kansanedustajien käytännön työtä.
Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin kirjan luvun nimi on Eduskunta hallituksen valvojana: kansanedustajat ovat kyselevinään ja ministerit ovat vastaavinaan. Siinä käsitellään herkullisesti parlamenttikysymysten sisältöä ja logiikkaa: miksi ja miten kansanedustajat esittävät eduskuntakysymyksiä ja millä tavalla ministerit niihin reagoivat.
Wiberg aloittaa kertomuksella Britannian 1916-22 pääministeristä Lloyd Georgesta, joka eksyi autoillessaan ja tiedusteli sijaintiaan ohikulkijalta, joka vastasi: ”Olette autossa”.
Lloyd George totesi jälkeenpäin saaneensa täydellisen vastauksen parlamenttikysymykseen: se oli tosi, lyhyt eikä paljastanut kysyjälle mitään, mitä tämä ei olisi ennalta tiennyt, Wiberg kirjoittaa.
Hänen mukaansa esimerkki kertoo, millaisesta kielipelistä parlamenttityössä voi olla kysymys:
Poliittiset keskustelut eduskunnan täysistunnossa ja kyselytunnilla eivät ole mitään enkelten keskinäistä deliberaatiota, jossa totuudenrakkaus olisi ylimpänä normina, vaan poliittisten toimijoiden strategista, voittoon tähtäävää viestintää. Tässä toiminnassa voidaan mielin määrin harjoittaa poliittista manipulaatiota – ja epäilemättä harjoitetaankin.
Wibergin mukaan kun ministerit vastaavat eduskuntakysymyksiin, kansanedustajien kritiikki noudattaa usein seuraavaa kaavaa: ministereiden reaktiot eivät ole lainkaan vastauksia (suhteen maksiimin loukkaus), ministeri vain puhuu ja puhuu mutta ei sano mitään (laadun ja tavan maksiimien loukkaus), ministeri yrittää tietoisesti harhauttaa (laadun maksiimin loukkaus) tai ministeri kertoo vain sellaista, joka on jo yleisesti tiedossa (suhteen maksiimin loukkaus).
Professori erittelee seuraavia tekniikoita, joilla ministeri voi peitellä totuutta mahdollisimman paljon syyllistymättä kuitenkaan valheeseen. Yleisimmin käytetään Wibergin mukaan näitä keinoja:
1. kieltäydytään kokonaan vastaamasta
2. vastataan vain osittain
3. vastataan irrelevantilla tavalla
4. vastataan harhaanjohtavalla tavalla
5. vastataan tavalla, jota vastauksen saajat eivät käsitä
6. toistetaan esitetty reaktio tavalla, jota ei alun perinkään hyväksytty
7. vastataan monimielisellä tavalla.
”Ministerit vastaavat usein monimielisellä tavalla. Tähän on erinomaisia strategisia syitä – poliitikkojen kannattaa olla epämääräisiä”, hän toteaa.
Matti Wiberg on jakanut parlamenttikysymykset tarkoitusten ja funktioiden mukaan informaatiopyyntöihin (IP) ja perlokutionaarisiin tekoihin eli puhetekoihin (PT). Hänen mukaansa kysymysluokkia ovat:
1. informaation pyytäminen (IP)
2. toimintaan painostaminen (PT)
3. henkilökohtaisen julkisuuden hankkiminen (PT)
4. selityksen vaatiminen (IP, PT)
5. ministerin testaaminen kiistanalaisessa asiassa (IP)
6. hyökkääminen ministeriä vastaan vaikeissa poliittisissa tilanteissa (PT)
7. laajan ja kirjavan asiajoukon nostaminen esiin nopeasti ja kätevästi (IP, PT)
8. kiinnostuksen osoittaminen valitsijoiden intressejä kohtaan (PT)
9. maineen kasvattaminen tietyssä asiakokonaisuudessa tai määrätyllä politiikkalohkolla (PT)
10. vastentahtoisen hallituksen pakottaminen kompromissiin (PT)
11. hallituksen viivyttäminen siihen saakka, kunnes toiset voimat alkavat vaikuttaa (PT)
12. hallituksen epäonnistumisen osoittaminen (IP, PT)
13. oppositiopuolueiden kansanedustajien mielialan ja taistelutahdon kohottaminen vailla varsinaista tarkoitusta hallituksen kaatamiseen (PT)
14. jännityksen ja draaman elementtien luominen (PT)
”Kansanedustajalla on parlamenttikysymyksissä kolme roolia: puolueen edustajan, kansanedustajan sekä publisistin eli viestintuojan. Puolueen edustajana kansanedustajan odotetaan aktiivisesti tukevan puolueen politiikkaa ja osallistuvan sen toimintaan; kansanedustajana hänen odotetaan edistävän valitsijoidensa tavoitteita, ja publisistina hänen edellytetään valaisevan muille kansanedustajille suuren yleisön käsityksiä tärkeistä poliittisista asiakysymyksistä”, Wiberg erittelee.
Professori esittelee Britanniasta toisella esimerkillä, miten oppositio yrittää saada ministerin paljastamaan strategisesti merkityksellisiä asioita, sitoutumaan oppositiolle edullisiin asioihin tai osoittamaan hallituksen epäkohtia:
Pääministeri Margaret Thatcherilta kysyttiin kerran, onko hänellä suunnitelmia tehdä virallinen vierailu Gidea-puistoon. Kun Thatcher vastasi, ettei hänellä ollut mitään sellaisia suunnitelmia, työväenpuolueen koiranleuka kysyi: ”Jos pääministerillä olisi tällaisia vierailusuunnitelmia, ottaisiko hän silloin mukaansa Evening Standard -sanomalehden tämän päivän painoksen, joka osoittaa rakennusvarojen olevan varsin niukat?”. Puistoa koskeva kysymys oli vain savuverho, jonka tarkoituksena oli estää pääministeriä kykenemästä ennakoimaan varsinaista kysymystä ja sallia kysyvälle kansanedustajalle maksimaalinen liikkumavapaus.
