Timo J. Tuikan kokoaman epäarvokkaan Suomen poliittisen historian lukija tarvinnee ennakkovaroituksen. Sen yli 500 sivun kahlaamisen jälkeen voi ilmetä sivuoireita, jotka voivat muodostua pääoireiksi: äänestyshalukkuus laskee huimasti.
Suomalaispoliitikkojen sekoilut naisten, vaalitukirahan, lehmänkauppojen, hännystelyn tai epäuskottavien selittelyjen hetteikössä herättävät samanaikaisen itkun ja naurun. Tärkeileville ja vakaville tätä ei voi suositella luettavaksi.
Vuosisadan sankarit ja pelurit tarjoaa sellaista aikuisviihdettä, että jokainen voi lukiessaan saada joko aggressioita tai hyvää oloa – riippuen siitä ketä irvitään. Kirjoittajalla hämmästyttävä taito kaivella politiikan avainhenkilöistä sanoja ja tekoja, joiden tarkastelusta harvoille heistä kunnian kukko laulelee.
Havainnollistaakseni edellä olevaa, palataan Seppo Kääriäiseen (kesk.) ja Jörn Donneriin. Kansanedustaja ja entinen kolminkertainen ministeri Kääriäinen kuskasi Moskovaan vuonna 1983 presidentti Urho Kekkosen syntymätorpan multaa visakoivusta veistetyssä ropposessa keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan lahjana.
Tämän mauttomammaksi idän palvonta ei juuri ole yltänyt paitsi, että hänen puolustusministerikautenaan Suomen puolustuskyky koki pahempia takaiskuja kuin sotiemme aikana konsanaan.
Jörn Donner puolestaan hankki kuuluisuutta esittelemällä kulkusiaan ohjaamassaan Naisenkuvia -elokuvassaan. Myös poliitikkona hän herätti suurta luottamusta myyden itseään ainakin kolmen eri puolueen listoilla.
Tuikka on Donner-havainnoissaan oikeassa: kun Jörnin kanssa jotakin porukalla sovimme, saimme seuraavana päivänä tietää, että hän olikin täysin päinvastaista mieltä.
Poliittiset virkanimitykset
Politiikanteon suuri lieveilmiö on sivuuttaa osaavimmat ihmiset, jotta sopivasti sopivilla olisi mahdollisuus haalia hyviä kaveriasemia. Tuikka kertoilee ilkeitä totuuksia eturyhmien vallan haalimisen historiasta. Hän ei perehdy aiheisiin keskittyen, vaan tarjoaa esimerkkejä pitkin poikin kirjaansa.
Puolue toisensa jälkeen on esittänyt jyrkästi – oppositiossa ollessaan – poliittisten virkanimitysten kieltämistä. Vallassa olijat ovat nimitelleet yhteiskuntamme johtoasemiin kavereitaan. Kelan pääjohtajan paikat on täytetty keskustasoveltuvuuden perusteella.
Vaikka europarlamentin jäsenet valitaankin äänestäen, puolueiden ehdokkaat ja läpipäässeet ovat hyvä veli- ja sisar –mankelin läpäisseitä.
Tuikka toteaa Brysseliin pääsevistä osan olevan syrjään pistettyjä, niinpä hän kuvailee kepulikonstein tietoja paljastaneen keskustamarttyyri Anneli Jäätteenmäen livahtaneen Euroopan parlamentiksi kutsutun norsujen hautausmaan jäseneksi. Epäonnistujat palkitaan, sopiville järjestetään ns. pakastevirkoja, tuhopoliitikko siirretään ”kasvamaan korkoa” jne.
Poliittiset virkanimitykset voisi hyvinkin ottaa olympialaisiin lajiksi.
Suomi pärjäisi ainakin aluksi varsin hyvin. Kekkosta syrjäyttämään pyrkinyt Honka-liitto yli 50 vuotta sitten, kokoomus 20 vuotta sitten ja keskustan Juha Sipilä muutama vuosi sitten tuomitsivat nimitykset. Samaa ovat vihreät ja soinilaiset julistaneet.
Moraalisesti hikisin tuore lehmänkauppasuoritus oli Anni Sinnemäen (vihr.) junailu Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi. Tosin: ah kuinka sopiva. Näin siis vihreät, jotka ovat koko olemassaolonsa ajan vastustaneet poliittisia virkanimityksiä.
Thaimaa kokoomuksen helvettinä
Tuikka kykenee historiasta tonkimaan merkillisiä kytköksiä. Yksi sellainen on Thaimaan nimeäminen erityisesti kokoomuslaisten – ainakin kolmen heistä – helvetiksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä aloitti vuoden 2004 perheineen Etelä-Thaimaan paratiisirauhassa. Itse Valtiaat –animaatiosarjassa häntä pilkattiin julman tarkoitushakuisesti.
Helsingin Sanomat ajoi häntä samaan aikaan Helsingin kokoomuslaisten tuella pihalle yhtä voimallisesti kuin Guggenheimia kansallismaisemamme parkkipaikalle.
Samana vuonna kansanedustaja Ben Zyskowicz oli lomamatkalla Thaimaassa. Tuolloin häntä kammettiin pois eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta.
Juonittelu päättyi Zyssen voittoon, jota nimeä ryhmän äänestyslipussa saattoi käyttää – hänen sukunimeään kun juuri kukaan ei kykene kirjoittamaan oikein.
Thaimaasta helvettinä voi uskoa oikeaksi Sauli Niinistö, joka kirjassaan Hiljaisten historia kuvaa kuoleman läheisiä hetkiään tsunamin kynsissä.
Siirtykäämme helvetistä Suomeen ja sen politiikan moniottelijaan Ahti Karjalaiseen. Hän joutui Lohjanharjulla keväällä 1979 puhalluskokeeseen: promillet hipoivat ennätyslukemia. Ura päätyi katkolle, mikä tietysti presidentiksi aikovaa poliittista vainajaa korpesi. Annetaan Tuikan kertoa:
”Karjalainen valitti, että kyllä sitä nyt puskissa vaanitaan, mutta kun häneltä varastettiin muutama vuosi aiemmin moottorivene, paikalle lähetettiin ”kaksi laiskaa poliisimiestä”. Toinen paikalla käyneistä ”laiskiaisista” oli Kiskon piirin nuori nimismies Sauli Niinistö.
Tämän kirjan vastuulauseke
Osakeantitiedotteisiin kuuluu aina ns. lauseke, jossa liki kaikesta mainitusta ja lupaillusta varoitetaan. Vakuutusyhtiöiden ns. pikkupräntit samoin kuin lääkepakkausten sivuoireluettelot ja lentoyhtiöiden matkustusehdot kertovat, ettei luvattuun ole luottaminen.
Tuikan kirja edistää äänestäjän kuluttajansuojaa ja vaatii sitä puolueilta. Kuluttajasuojan puutteen saattoi jälkikäteen havaita vuoden 1918 punakapinasta, johon joukko äärivasemmistolaisia yllytti hyväuskoiset aatetoverinsa. Otto Wille Kuusinen esikuntansa kanssa pakeni ensin Tampereelta Helsinkiin, sitten Viipuriin ja siitä V.I. Leninin luomaan paratiisiin.
Aatetoverit jätettiin oman onnensa (huonon) armoille. Kun kuluttajasuojaa ei ollut, sisällissota vaati 20 000 punauhria ja tuotti yhtä monta punaorpoa.
”Toki miljoonien ihmisten surmaaminen oli OWK:lle puhtaasti teoreettinen käsite toisin kuin sille, jota ammuttiin päähän”, Tuikka kirjoittaa.
Kirja panee vakavat asiat leikiksi. Syypäitä ovat myös äänestäjät, joilla on lyhyt muisti. Tässä yhteydessä on suorastaan houkuttelevaa siteerata kirjailijakyynikko Mark Twainia, joka havaitsi vauvojen hoidossa ja demokratiassa toimivan yhteisen periaatteen. Vaipat ja poliitikot tulee vaihtaa usein ja samasta syystä.
Paksun irvailukokoelman haittavaikutus on, että se aiheuttaa pahansuopaista kyynisyyttä. Toisaalta teos tarjoaa pohjattoman lähdeaineiston pilkanteolle. Vakavaksi puutteeksi voi mainita kuitenkin, että henkilöluetteloa kirjoittaja eikä kustantaja ole jaksanut loppusivuille laittaa. Se helpottaisi suuresti vaikkapa pakinantekijää, joka haluaisi ilkeyden kohdistaa aineistoa keräten vain johonkin tiettyyn henkilöön.
Tuikka kertoo alkusanoissa vaikeuksistaan alati pahenevien älyllisten ongelmien lisäksi budjettirajoitteesta, joka on tietokirjailijan tehokkain kannustin ja ehtymätön luovuuden lähde:
”Kehitin huippututkimusmetodin, jossa luetaan nopeammin kuin Paavo Väyrynen, ajatellaan nopeammin kuin Pekka Himanen ja kirjoitetaan nopeammin kuin Kalle Päätalo (joka tuhosi metsää saman verran kirveellä ja kirjoituskoneella) … Vasta vuosituhannen vaihduttua tajusin, etteivät 1900-luvun alun puoluefossiilit vastanneet enää nykyihmisten arvoihin ja poliittisiin tarpeisiin. Puoluedinosaurusten Jurassic Parkissa oli vaikea löytää luontevaa samaistumiskohdetta.”
Timo J. Tuikka: Vuosisadan sankarit ja pelurit. Otava.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
