Perussuomalaisten Suomen Perusta -ajatuspajan raportissa Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet – imagon suojelusta rajojen suojeluun käsitellään kansainvälisiin pakolaissopimuksiin ja valtioiden toimintamahdollisuuksiin liittyviä kysymyksiä.
Raportin on laatinut VTM Riikka Purra. Hän valmistelee väitöskirjaa maahanmuuttopolitiikasta.
Purran raportissa pohditaan, miten Suomen tulisi toimia humanitaarisen maahanmuuton suhteen, sekä sitä, mikä on nykyisen pakolaissopimusjärjestelmän tulevaisuus.
”Yhtäältä pakolaissopimus vuodelta 1951 kyllä rajoittaa merkittävällä tavalla valtion toimia ja antaa yksilöille subjektiivisen oikeuden hakea turvapaikkaa mistä tahansa. Toisaalta pakolaissopimus kirjaa nimenomaan oikeudesta hakea turvapaikkaa, ei velvollisuudesta antaa sitä. Vielä vähemmän se pakottaa ottamaan ihmisiä asumaan maahan, varsinkaan pysyvästi”, Purra toteaa.
Hän viittaa turvapaikkajärjestelmän perustan muodostavaan myös Geneven sopimuksena tunnettuun YK:n pakolaissopimukseen. Se vaikuttaa Purran mukaan vanhentuneelta muuttuneessa maailmassa.
”Vielä oleellisempaa on kuitenkin hahmottaa, että myös nyt käsillä olevassa tilanteessa valtioilla on merkittävästi enemmän mahdollisuuksia toimia kuin usein halutaan ymmärtää eikä pakolaissopimusta voidakaan pitää perusteluna toimimatta jättämiselle tai ’liian’ avoimelle turvapaikkapolitiikalle”, hän kirjoittaa.
Suomen politiikkaa kiristettävä
Raportin mukaan Suomen kannalta loogisinta olisi tulkita pakolaissopimuksia nykyistä tiukemmin. Riikka Purra katsoo, että siihen on runsaasti mahdollisuuksia.
Purran mielestä Suomen tapauksessa oleellisinta olisi siirtyä linjaan ”samassa sarjassa olevien maiden kanssa, eikä esiintyä jopa Euroopan liberaaleimpana suojelun antajana”.
Raportin mukaan vallalla on tilanne, jossa jotkut niin kutsutut ”hyvät maat” ylitulkitsevat pakolaissopimuksia, kun taas ne valtiot, joiden käytöstä ja toimintaa erityisesti tulisi muuttaa, eivät noudata minkäänlaisia sopimuksia tai noudattavat niitä hyvin valikoiden
Mikäli kansainvälistä pakolaisinstituutiota ja EU:n järjestelmiä ei uudisteta, on ainoa vaihtoehto Purran mukaan valtioiden omaehtoinen kiristyspolitiikka.
”Kaikista pahin tilanne olisi sellainen, jossa kaikki muut merkittävät pohjoisen valtiot noudattavat kireää politiikkaa, paitsi Suomi”, raportissa todetaan.
Riikka Purra katsoo, että Suomen ja EU:n tulisi esimerkiksi tehostaa turvapaikanhakijoiden palautusjärjestelmiään.
Raportissa nostetaan esiin myös se, ettei pakolaisuuden tarvitse kansainvälisten sopimusten puitteissa olla pysyvää.
”Oleellista olisi myös korostaa pakolaisuuden väliaikaisuutta ja turvapaikan peruuttamisen mahdollisuuksia, joihin pakolaissopimus antaa myös konkreettiset edellytykset. Tällöin maahanmuuttopolitiikan painopiste siirtyisi usein kovin työläältä vaikuttavasta kotouttamisesta avunannon väliaikaisuuteen. Samaten kansalaisuuden saamisen tulisi olla vaikeampaa, sillä se luonnollisesti estää myöhemmän palaamisen.”
Apua paikan päälle
Riikka Purran raportissa ehdotetaan maahanmuuttopolitiikan kiristämistä kautta linjan humanitaarisen maahanmuuton osalta.
Pitemmällä tähtäimellä koko pakolaissopimusjärjestelmää esitetään muutettavaksi siten, että humanitaarisesta maahanmuutosta siirryttäisiin enemmän paikan päällä annettavaan humanitaariseen apuun.
”Koska näköpiirissä ei ole ihmisten liikkumishalujen vähenemistä, todennäköisesti päinvastoin, tulee huomio keskittää muualle kuin toiveisiin. Vaikuttaa selvältä, että valtioiden yksilölliset ratkaisut tulevat korostumaan – siinäkin tapauksessa, että EU:n tasolle saataisiin aikaiseksi konkreettinen taakanjakoon tai ’solidaarisuuteen’ perustuva järjestelmä”, Purra perustelee.
Hänen mukaansa maahanmuuttopolitiikan ”järkevöittäminen” voidaan nähdä myös kehityspolitiikan näkökulmasta.
”Ongelmat, jotka liikettä ajavat, ovat esimerkiksi konfliktit, hajoavat valtiot, taloudellinen epätasa-arvo ja ilmastonmuutos, on vaikea ymmärtää, miten väestön siirtyminen muualle ratkaisisi näitä. Päinvastoin, monissa tapauksissa tulos on entistä huonompi, eikä yksinomaan kohdemaiden kannalta.”
Purran mukaan vaikuttaa siltä, etteivät länsimaat tule koskaan tekemään ”tarpeeksi kestäviä globaaleja ratkaisuja” – eli ratkaisemaan maailman ongelmia omalla kustannuksellaan.
”Ainoa todellinen vaihtoehto nojaakin yleensä aina ongelmallisten alueiden ja valtioiden omaan toimintaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö länsimailla voisi olla tehtävänä monin eri tavoin auttaa.”
Erilaiset vastuukysymykset pitäisi kuitenkin Riikka Purran mukaan määritellä nykyistä selkeämmin ja konkreettisemmin.
